tiistai 26. helmikuuta 2019

Isä ja imetys. Isän tuntemukset ja ajatukset

Ensimmäinen pysyvästi mieleen jäänyt muistoni imetyksestä on vuodelta 1989, kun äitimme imetti pikkusiskoani saunassa. Vaikka ikäiseni pojanviikarin mielenkiinto yleisellä tasolla oli tyystin muussa kuin vauvaikäisessä siskossani ja hänen tarpeissaan, niin koin tilanteessa jotain pysäyttävää ja rauhoittavaa - jotain, jota en osaa vielä tänäkään päivänä selittää. En edes itselleni. Tiedän ja aistin, että imetys oli äidilleni tärkeää - valitettavasti en ehtinyt hänen kanssaan koskaan asiasta puhumaan.

Aiemmat muistoni eivät kuitenkaan tiedostamallani tasolla vaikuttaneet siihen, että millaisen vaihtoehdon toivoisin oman lapseni kohdalle. Poikani syntymän jälkeen ei ollut itsestään selvää, että osaisin, kykenisin tai edes haluaisin tukea imetystä tavalla joka edesauttaa imetyksen jatkuvuutta. Tai mikä tärkeintä, antaa osaltani lapseni äidille tunteen, että hänen on hyvä imettää. Kokonaisvaltaisen hyvän tunteen tuottamiseen vaaditaan tietysti fyysistä auttamista erinäisissä tilanteissa, mutta myös isän hyväksyvää osallistumista jossa on mukana lempeyttä, rauhaa ja välittävää fiilistä. Tämän asian haluaisin erityisesti kaikille isille välittää.

Vähiten olisin kuitenkaan uskonut, että jo viikko poikani syntymän jälkeen etsin tietoa imuotteesta ja tiheän imun kausista. Pilke silmäkulmassa kirjoitettuna olen lähes varma siitä, että imetyksen laajat teknilliset juuret ovat muotoutuneet olemukseensa siksi, että isäkin voisi kokea oikeaa ja aitoa haastetta tylsähkön polttomoottoritekniikan läpikäynnin jälkeen. Ongelmana on usein vain se, että miten isät saadaan imetykseen sisälle - tarkkailemaan, tutkimaan ja puhumaan imetyksestä.

Rohkenen väittää omaavani poikkeuksellisen laajan ja rehellisen katsontakannan siitä, että mitä isät ajattelevat imetyksestä ja miten imetys vaikuttaa miehiin mentaalisella tasolla. Olen menneinä vuosina puhunut imetyksestä miesten kanssa toisinaan jopa kyllästymiseen saakka. Viime syksynä, Ässät - HIFK jääkiekkopelissä, jonottaessani haaleaa keskiolutta, kuulin yleisen älämölön takaa huudon lapsuudenaikaiselta kaveriltani: ”Heikki, Heikki, mää tarjoo kaljan, tuu vetää sikari, mitä mää teen ku meijän likka huutaa tissillä!” Tilanteen koomisuus herätti hymyä suupieliin - tämä isä oli aidosti tosissaan ja huolissaan, kun taasen itse en meinannut päästä nauruni kanssa yli muiden läsnäolijoiden ihmettelevistä katseista. Tapahtuma myös tietyllä tapaa tuotti hyvää fiilistä ja antoi motivaatiota jatkaa keskustelua imetyksestä siitä huolimatta, ettei se enää omaa elämää koskettanut. Eikä vähiten siitä syystä, että imetys on kuitenkin enemmän tunnetta ja koko perheen kasvamista päivä kerrallaan kuin yhtään mitään suunnitelmallisuutta.

En ole ollut koskaan miesten kesken aloitteellinen imetyskeskustelussa. Tästä syystä koin alkuvaiheessa yllättävänä sen, että miksi keskustelu usein kääntyy imetykseen, kunnes tajusin kuinka vahvoja tunteita ja muistoja isät kokevat imetykseen liittyen.

Olen tavannut isiä jotka ovat pelänneet sitä, etteivät riitä tai osaa olla avuksi. Olen tavannut isiä jotka ovat pelänneet jäävänsä ulkopuolelle ja tarpeettomiksi. Olen tavannut isiä jotka kuvittelivat imetysajan haittaavan kiintymyssuhteen muodostumista. Olen myös tavannut imetyspettymyksen kohdanneita isiä; syitä on monia, mutta yksi yleisimmistä lienee se, että uusi puoliso kokee yhteisen lapsen synnyttyä imetyksen vähemmän tärkeäksi asiaksi kuin isän aiemmassa vastaavassa tilanteessa. Imetys kuitenkin jättää aina tavalla tai toisella jälkensä myös isään, näkyi se sitten ulospäin tai ei.

Asia jota haluan kuitenkin painottaa eniten on se, että vaikkakin olen tavannut isiä jotka ovat kokeneet imetysaikana suurta - jopa tuskallista - ahdistusta, niin en ole kuitenkaan tavannut yhtäkään isää, joka olisi ahdistunut imetyksestä - päinvastoin, imetys on koettu järjestään rakkautena, hyveenä ja turvaa antavana tekijänä. Isän poissaolevaan ja negatiiviseen suhtautumiseen imetysaikana liittyy usein turha ja välillinen pelko, josta puhuminen saattaa olla perheen kesken helvetin vaikeaa - usein jopa mahdotonta.

Lopuksi tarina Muuramesta muutaman vuoden takaa: yön pikkutunneilla, kun kolmisenkymmentä muuta kaveria olivat jo nukahtaneet sijoilleen, joimme nelikymppisen ystäväni kanssa viimeisiä jekkupaukkuja tähtitaivaan alla. Muistan, että puhuimme jotain mitälie Ducatin kuivakytkimen äkäisestä toiminnasta rata-ajossa, kunnes ystäväni äkillisesti käänsi keskustelunaiheen: hän kertoi käyneensä tissillä vielä leikki-ikäisenäkin. Kertoi pyöritelleensä ensin sormeaan ”vapaana” olleella nännillä ja tissivaiheen loppuaikoina ajaneensa pientä leikkimoottoripyörää samalla alueella. Isojen poikien moottoripyöräajelut kääntyivät siis muistoon pikkupojan tissimaitohuuruisesta moottoripyöräajelusta rintojen päällä. Lopuksi totesimme, että kun vain hänenkin edesmenneelle äidilleen voisi sanoittaa sen, ettei se mahdollisesti kivulias nännin rääkkääminen ja rata-ajelu tissillä ollut lainkaan turhaa.

Tsemppiä ja sopivia hetkiä avoimeen keskusteluun kaikille!