maanantai 7. marraskuuta 2016

Ruutuaika pilaa lapsen

Muistan hyvin ajan lapsuudestani, kun jäyhä isoisäni - sodat läpikäynyt veteraani - istuu hiljaa nojatuolissaan. Tuijottaa televisioruutua joka lähettää lähinnä lumisadetta. Muutaman tunnin tyhjänkatsomisen jälkeen, puoliunessa, hän komentaa lankapuhelimella jälkikasvunsa talon katolle heiluttamaan antennia. Tai oikeastaan komento delegoidaan vaimolle.

Viinakin olisi vielä elämänkulkua helpottanut, jos sitä olisi kyennyt hankkimaan. Viimeinen viinanhakureissu päättyi siihen, kun traktori lipsahti kyläkaupan seinästä sisään.

Koetaan, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen ei ollut mobiililaitteita eikä sosiaalista mediaa. Ennen kunnioitettiin myös sotaveteraaneja.

Kunnioitus oli sitä, että veteraani jätettiin tuoliinsa taskumatteineen. Veteraani oli vittumainen äijä, jonka käskyt huomioitiin, mutta ei ymmärretty - tai haluttu ymmärtää - mistä viinanhimo, jäyhyys ja kaikki passiivisuus juontaa.

Lapsena ja vielä aikuisenakin ainakin minun on ollut helppoa ymmärtää, että tuki isovanhemmilta tulee yksinomaan "pörssistä".

Entä mitä sitten lapsen elämä oli yleisesti '50-luvulla - silloin kun oman sukupolveni vanhemmat olivat lapsia?

- Silloin oli radio. Oli muiden muassa metsäradio ja Niilo Tarvajärvi. Oli aikuisten oma rajoittunut vapaa-aika. Ei ollut Yle Areenaa, josta lähetyksen olisi voinut toistaa jälkikäteen kun kakara huutaa päälle. Kakaran oli syytä pysyä vaiti. Jos kakara pysyi lestissään, annettiin mahdollisuus kuunnella Markus-sedän lastentunti.

Oli alhaisempi elintaso. Vedottiin raskaisiin työpäiviin. Ei jaksettu keskittyä lasten leikkeihin. Oliko virikkeitä? - Ei. Virike-sanaa ei tunnettu. Oliko isovanhemmista apua? - Ei. Ne olivatkin yleensä jo kuolleet.

Porvallisissa perheissä palkattiin lastenhoitaja. Mikä oli lastenhoitajan tehtävä '50-luvulla? -No, se riitti, että lapset pysyivät fyysisesti hengissä. Ja hiljaa. Ajateltiinko kiintymysvanhemmuutta tai lapsen kehityspsykologiaa? - Ei. Ne olivat tuntemattomia käsitteitä.

Nyt mediassa - siis sosiaalisessa mediassa -, ruudun ääressä, yhteiskuntamme on huolestunut ruutuajasta. Lastenpsykiatrit laskevat kilvan minuuttitarkkuudella sopivaa ruutuaikaa ja ovat huolissaan siitä, ettei lapset saa enää oikeanlaiseen kehittymiseen vaadittavaa huomiota. Lapsista tulee levottomia.

Keskittyminen tunniksi sanomalehteen on pienempi paha kuin vartin mittainen kännykkäaika, koska kännykät pirstaloivat lapsen kehitystä.

Lastenpsykiatreille tiedoksi: 1950-luvulla olisi laskettu radioaikaa, jos siihen olisi ollut laaja vaikutusmahdollisuus ja jos lapsen maailma olisi kiinnostanut ajattelevia huoltajia siinä määrin kuin tänä päivänä.

Tiedoksenne myös se, että ruutuajan ulkopuolinen tekeminen on ratkaisevaa, ei se, että kuinka paljon ruutuaikaa on. Ruutuajan ulkopuolinen tekeminen vaikuttaa myös ruutuajan määrään.

Ja tiedoksi kaikille yhteisesti: ei kannata lytätä sitä äitiä joka näpyttelee kännykkää imettäessään, tai sitä isää joka työntää puhelin kädessään vaunuja nukkuva lapsi kyydissään.

Suurella todennäköisyydellä nämä vanhemmat tekevät kaiken entistä paremmin ja ajattelevat laajemmin - eivätkä vähiten siksi, että ruutu antaa paljon myös modernia sekä tärkeää tietoa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti