keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Mikä yksinäisyys?

Taustalla pauhaava televisio paljasti juuri alkaneen A2-illan, joka käsittelee yksinäisyyttä.

Yksinäisyyteen vaikuttaa toki monta tekijää; maailman muuttuva rakenne ja yhteiskunnan laajat sosiaaliset tekijät. Viis niistä. Tyylikäs keskustelu ja hienot termit kulkeutuvat usein perusasioiden edelle - perusasioiden, jotka pitäisi huomata ja ymmärtää.

Kuulin menneenä päivänä leikki-ikäisen lapsen toteavan, että hän on joskus yksinäinen.

Ympärillä oleva aikuisjoukko hymähti; lapset ovat lapsia, lapset kopioivat aikuisen mallia ja aikuisen puheita. Ei lapsi voi olla yksinäinen - lapsen taustaan kuuluu kuitenkin huoltaja(t) ja iästä riippuen myös päiväkoti tai koulu.

Ihminen ei voi olla yksinäinen, jos ihmisellä on ihmisiä ympärillä - eikä varsinkaan, jos ihminen on lapsi.

Poistuin tilanteesta. Lähdin kaljalle. Kokemani tilanne jäi sykkimään alitajuntaani.

Se heräsi henkiin baaritiskin ympärillä, jossa kynnelle kykenevät, eläköityneet ihmiset, keskustelivat jo kuolleista porilaisista vaikuttajista, ruuhkavuosista maatalouden valtavuosina ja seksistä 1950-luvulla.

Olisin ollut yksinäinen tässä seurassa jos en olisi ollut kaikkea sitä mitä olen - kaikesta kiinnostunut tiedonkerääjä kalja kädessäni.

Ihmisen psyykkisen kehityksen ja läheisyyden tunteen tärkeys on noussut esiin vasta viime vuosina. Ihmisen tarvetta huomioidaan jo synnytyssairaalassa - syntynyt lapsi ohjataan ihokontaktiin, perheelle annetaan mahdollisuus perhepetiin, ja äitiä ohjataan imetykseen - tosin vain valitettavan heikkotasoisen tiedon puitteissa.

Tämä uusi ymmärrys on hienoa - ja olisi yhä hienompaa, jos tärkeässä roolissa oleva isäkin huomioitaisiin paremmin. Syy miksi nykyistä tasoa toteutetaan, on silti edelleen niin vanhemmille kuin monille auktoriteettiasemassa oleville terveydenhuollon ammattilaisille osin tuntematon. Tieto pitäisi kulkea käytännön mukana, mutta se ei kulje.

Kun huomioi sen, että pieniä vauvoja pidetään kaikesta huolimatta edelleen vain perunanhimoisina, tunneälyttöminä kiusankappaleina ja isompiakin lapsia aliarvioidaan vanhemman tietämättömyyden keskellä, niin ei voi ihmetellä, että miksi aikuisetkin ovat yksinäisiä.

Vauva tarvitsee läheisyyttä, vanhempi lapsi kaltaisiaan, aikuinen elämäntilanteeseen sopivaa vertaistukea ja vanhus ymmärtävää seuraa.

Vanhusten yksinäisyyttä yritetään ymmärtää, vaikka valitettavan vähän senkään alkulähteistä ymmärretään.

Verkostoituminen ja sosiaalinen media on luonut helpotusta monen aikuisen ja ruuhkavuosissa elävän vanhemman yksityinäisyyteen, mutta sekin ymmärretään usein väärin.

Facebookin äiti- ja lastenvaate-ryhmiä pidetään vain pelottavina, maailmaa demonisoivina valtakuntina, ja isä-ryhmiä vastakkainasettelevina, maailmaa vihaavina ja vieraita tissejä arvostavina keskittyminä.

No, ne ovat mitä ovat, mutta ovat ainakin sitä mitä moni äiti ja isä oikeasti tarvitsee - varsinkin yksinäiset sellaiset.

Tässä modernissa maailmassa lähes kaikki on jo ihmiselle tuttua. Paitsi muut ihmiset.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti