tiistai 15. marraskuuta 2016

Isä - jää kotiin

Siitä on kohta kaksi vuotta!

 - Siis siitä hetkestä, kun heräsimme ensimmäistä kertaa pienen poikani kanssa kaksin. Takana oli levoton yö; nukkumista varjosti epäonnistumisen pelko, pelko riittämättömyydestä, pelko siitä, että en ymmärrä lastani enkä osaa täyttää lapseni tarpeita.

En vieläkään koe, että olisin pelännyt aiheetta. Päinvastoin. Pelkäsin siksi, että minulla oli sisäinen halu sekä tavoite ja tulevaa varjosti epävarmuus. Kaikesta.

En tuntenut lastani - en tuntenut itseäni isäksi. Olin lukenut jo paljon lapsen maailmasta; imetyksestä, vaiheista sekä tarpeista ja pienen lapsen turvallisesta perustasta. Tämä kaikki oli vain opiskelua. Se ei ollut syvää tunnetta eikä kiintymyssuhdetta omaa lasta kohtaan; se oli sisäinen tarve tehdä oikeita ratkaisuja nuoren elämän kohdalla. Se oli myös tapani yrittää oppia ymmärtämään kaikkea tärkeää toimintaa. Sitä toimintaa, joka saattaa uudesta isästä tuntua turhauttavalta ja mikä luo uudelle isälle usein ulkopuolisuuden tunnetta.

Ulkopuolisuuden tunne: se kohtaa monen tuoreen isän. Eikä ihme. Monelle isälle vanhemmuus konkretisoituu vasta silloin, kun lasta ajetaan sairaalasta kotiin. Ja hiljaa ajetaankin. Se on yhtäkkinen ja hidas herääminen.

Mies ei aina ymmärrä, että synnytys - uuden elämän lähtöviiva - on vanhemmuuden kivijalka. Synnytys heijastaa myöhempään aikaan niin äidin kuin isänkin elämässä. Pienet synnytysyksiköt ovat historiaa, synnytys on Suomessa epätasa-arvoista niin vaihtoehtojen kuin matkankin suhteen. Halu kasvaa isyyteen jo raskausaikana vaikuttaa isän asenteeseen, ja ymmärryksen kautta tulevaan oikeanlaiseen tukemiseen. Tämä kaikki näkyy myöhemmin luottamuksena isää kohtaan ja auttaa isä-lapsi -suhteen kehittymisessä.

Omalla kohdallani kaikki tapahtui vastoin nykyistä ymmärrystäni, nykyistä haluani toimia ja nykyistä helvetin suurta rakkauttani lastani kohtaan.

Palaan kirjoitukseni alkuun.

Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä kun jäin koti-isäksi. Kaksi vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä aika lapselle ja lapsen vanhemmalle, joka yhtenä aamuna herää uuteen aktiiviseen elämään - elämään, joka pitää sisällään kaksi elämää, ja joiden molempien arvo on mittaamaton.

Koti-isyyteni ei ollut valinta, se oli sattuma ja vastoinkäyminen, joka kääntyi onneksi.

Muistan ne ensimmäiset aamut, kun nostin poikani sängystämme alas. Poika konttasi milloin mihinkin, minä kuljin perässä - pelko perseessä. Tiiviiseen yhteiseloomme on mahtunut monta erilaista päivää ja tunnetta; huomaamatonta kehittymistä, uuden oppimista, iloa, onnea, asioiden sanoittamista, hetkellistä vitutusta ja turhautumista, mutta aina rauhallisuutta sekä turvallisuuden tunnetta.

Pieni poikani opetti minut nopeasti antamaan itselleen läheisyyttä ja rauhaa. Poikani opetti minut tuntemaan itseni isäksi. Isänä opin toimimaan lapseni eduksi - vuorovaikutus osui kuin täydellinen pitkäveto tonnin kertoimella.

Olen tutustunut menneiden vuosien aikana moniin erilaisissa tilanteissa eläviin isiin. Mieleeni on jäänyt erityisesti koti-isinä olleiden miehien poikkeukseton rauhallisuus, epäitsekkyys, välitön lapsilähtöisyys ja ainavalmius arkisiin, yllättäviin tilanteisiin.

Isä on loistava lastenkasvattaja, joka roolinsa opittuaan toimii luontaisesti lapsen etua ajatellen; yksinkertaisesti ja ymmärtäen, hetki hetkeltä.

Lähes kaksi vuotta sitten alkanut koti-isyyteeni päättyy kuukauden kuluttua. Odotan tulevaa aikakautta kiitollisena, mutta myös haikeana - tämä taakse jäävä kaksivuotinen on ollut elämäni opettavin, kasvattavin, merkityksellisin ja rikkain aikakausi - rikkain siitä huolimatta, että olen elänyt taloudellisesti vähemmällä kuin koskaan aikaisemmin.

Siinä missä haluan korostaa äidin ansaitsemaa tukea synnytyksessä, imetyksessä ja vauvan kanssa pesimisessä, haluan myös korostaa isän tärkeyttä ja isän luontaista, alati kehittyvää osaamista, joka toteutuu aina vanhempien yhteisymmärryksessä.

Isää pidetään edelleen surullisen usein äitiä vähempiarvoisena. Vanhemmuus on edelleen epätasa-arvoista. Muutos vaatisi asennekasvua niin äideiltä kuin isiltäkin. Molemminpuolisella ymmärryksellä päästäisiin pitkälle.

Ymmärryksellä, joka käynnistyisi jo parisuhteen alkaessa ja kantaisi läpi raskausajan, synnytyksen sekä jatkuisi toisinaan haasteellisessa perhe-elämässä.

Näin on helppoa todeta. On helppoa neuvoa. Erityisen helppoa on vakuuttaa itselleen, että seuraavan lapsen kohdalla - jos sellainen tulisi - heittäisimme yläfemmat ensimmäisenä koti-isyysaamuna.

On helppoa kuvitella, että en olisi enää niin paska isä kuin mitä olin lapseni ensimmäisen vuoden aikana.

Varma olen kuitenkin siitä, että saisin uudelleen mahdollisuuden tähän hienoon ja rakkaaseen aikakauteen, jonka jokaisen isä-lapsi -parin pitäisi saada kokea - edes lyhyenä ajanjaksona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti