perjantai 25. marraskuuta 2016

Imetys tappaa parisuhteen?

Helsingin sanomat on julkaissut tänään 25.11 kirjoituksen, jonka otsikkona on "Imetys tappaa parisuhteen – kun siirryin korvikemaitoon, seksihaluni palasivat".

Kyseessä on siis mielipidekirjoitus - kirjoittajan oma tarina, omasta henkilökohtaisesta valinnastaan. Tällaisen kirjoituksen esille tuomiseen on vapaus jokaisella. Otan kirjoituksen kuitenkin käsittelyyn, koska julkaisija on valtakunnallinen sanomalehti, ja kirjoitus sisältää disinformaatiota tärkeästä asiasta. Alla muutama valikoitu lainaus kirjoituksesta:

"Vauvan syntymän jälkeen minut yllätti se, että joka tuutista suorastaan pursusi kehotuksia imettää lasta. Jo synnytyssairaalassa syliini tungettiin erilaisia imetyksestä kertovia oppaita, joissa imetyksen tärkeyttä korostettiin alleviivauksin."

- Tämä on kirjoituksen positiivisin osuus. Tämä on tavoite, joka pitäisi näkyä vielä laajemmin - oppaiden lisäksi myös synnytyssairaalan henkilökunnan sekä neuvolahenkilökunnan pitäisi osata kertoa imetyksestä ja imetyksen fysiologiasta nykyistä paremmin.

Tämä on tulosta sille työlle, jota imetyksen eteen tehdään. Työn tarkoitus on auttaa perheitä - äitejä, isiä ja vauvoja - ei ärsyttää niitä, jotka syystä tai toisesta siirtyvät korvikkeisiin.

"Meille, jotka olemme kasvaneet kilteistä tytöistä aikuisiksi naisiksi, on hyvin vaikea vastustaa näin selvää ohjausta. Lisäksi, jos jostain syystä imetys ei ota luonnistuakseen, netin keskustelupalstojen kirjoittajat ovat kyllä valmiita syyllistämään juuri äidiksi tulleita naisia."

- Suuri osa synnyttäneistä äideistä kokee, että ohjausta on edelleen liian vähän tai se on huonoa. Tätä näkemystä tukee myös se, että imetysluvut ovat maassamme surullisen alhaisia edelleen.

Olen vuosien ajan seurannut aktiivisesti keskusteluryhmien imetyskeskustelua. Olen havainnut suurissa määrin syyllistymistä, mutta syyllistämistä en nimeksikään. Imetyspettymyksestä kärsivät saavat tukea, ja lyhyenkin ajan imettäneille painotetaan, että jokainen tippa äidinmaitoa on ollut arvokasta.

Imetykseen liittyvää syyllistämistä kohdistuu vakavimmin imettäjiin. Se näyttäytyy valitettavan heikkotasoisena imetysohjauksena, asenteellisuutena ja virheellisen tiedon jakamisena terveydenhuollon toimissa. Tämä on surullista erityisesti siksi, että kyseessä on auktoriteetti, ei nimimerkin takaa huuteleva trolli. Terveisiä taas neuvolatädeille ja -sedille.

"Haluaisin tuoda imetyskeskusteluun toisen näkökulman. Kuulin jo raskausaikana imettämisen suojaavan uudelta raskaudelta. Ensin ajattelin, että onpas kätevää! Ei tarvitse miettiä ehkäisyasioita, kun imettää lasta."

- Imetys ei ole ehkäisy. Tämä on syytä muistaa. Toimivista ehkäisymenetelmistä kannattaa kysyä asiantuntevilta ammattitahoilta.

"Otin asian puheeksi mieheni kanssa ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Siirretäänkö lapsi kokonaan korvikemaidolle? Kuinka kauan mies jaksaa olla ilman seksiä? Kumppanini oli sitä mieltä, ettei enää hetkeäkään."

- Tässä kohtaa heräsi epäilykseni tarinan aitoudesta.

Tällainen seksipeto ei edusta tavanomaista isätyyppiä. Isän kuuluu ymmärtää se, että synnytys on toisinaan fyysisesti erittäin raskas ja kehoa kuluttava. Synnytyksestä toipuminen ja palautuminen fyysisesti yhdyntäkykyiseksi saattaa viedä aikaa useita kuukausia. Epäitsekäs, lastaan ja lapsensa äitiä kunnioittava mies ei painosta, vaan odottaa aloitetta toipuvalta osapuolelta.

Hetkelliseen seksittömyyteen ei kuole, eikä se ole vaaraksi terveydelle. Ahdistumisen varalta luonto opettaa miehelle jo puberteetin aikana keinon, joka mahdollistaa säkkien tyhjäämisen omatoimisesti - tämä on parempi vaihtoehto kuin vallan käyttäminen puolisoa vastaan.

"Mietimme, mikä on vauvalle todella tärkeintä: paras mahdollinen ravinto vai vanhempien paras mahdollinen parisuhde?"

- Tämä kysymys olisi kuulunut muotoilla kirjoituksen kokonaisuus huomioituna näin: "Mietimme, mikä on vauvalle todella tärkeintä: paras mahdollinen ravinto vai vanhempien tauoton seksielämä?"

"Toivon, ettei imetystä tuputettaisi niin voimakkaasti ainoana vaihtoehtona. Sen seuraukset parisuhteelle ja ydinperheelle voivat olla raskaat. Harva parisuhde kestää puolen vuoden tai jopa vuoden seksittömyyttä, mikä on nykyinen imetyssuositus."

- Kansainvälisesti noudatettava säädös edellyttää, että terveydenhuoltohenkilöstö ohjaa imetykseen ja kannustaa imettämään. Se ei ole tuputtamista.

Imetys ei yksistään ole mikään seksintappaja. Imetys ei kaikissa tapauksissa vaikuta seksihaluihin millään lailla, ja joissakin tapauksissa se voi myös vahvistaa niitä. On täysin luonnollista, ettei seksi ole kuukausi sitten synnyttäneellä äidillä päällimmäinen halu tai halu lainkaan - imetti tai ei.

Hyvän parisuhteen edellytys on ymmärrys ja kunnioitus. Hyvä parisuhde kestää seksittömän ajanjakson, kun molemmat osapuolet tiedostavat sen, että väliaikainen seksihaluttomuus johtuu luonnollisista syistä.

Lapsi muuttaa aina perheen arkea. Lapsi muokkaa aina synnyttäneen äidin kehon toimintaa. Tämä on osa luontoa - myös isän pitää asia ymmärtää.

Kirjoittajan nimimerkkiin "Olen äiti, vaikka en imetä" vielä viitaten:

-  Niin olet. Imetys ei ole asia, joka määrittää vanhemmuuden paremmuutta tai rakkautta lasta kohtaan. Äiti on aina saman arvoinen - imetti tai ei.

Kaikkea hyvää kirjoittajalle ja tsemppiä vanhemmuuteen. Tietoa ja ymmärrystä myös.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Mikä yksinäisyys?

Taustalla pauhaava televisio paljasti juuri alkaneen A2-illan, joka käsittelee yksinäisyyttä.

Yksinäisyyteen vaikuttaa toki monta tekijää; maailman muuttuva rakenne ja yhteiskunnan laajat sosiaaliset tekijät. Viis niistä. Tyylikäs keskustelu ja hienot termit kulkeutuvat usein perusasioiden edelle - perusasioiden, jotka pitäisi huomata ja ymmärtää.

Kuulin menneenä päivänä leikki-ikäisen lapsen toteavan, että hän on joskus yksinäinen.

Ympärillä oleva aikuisjoukko hymähti; lapset ovat lapsia, lapset kopioivat aikuisen mallia ja aikuisen puheita. Ei lapsi voi olla yksinäinen - lapsen taustaan kuuluu kuitenkin huoltaja(t) ja iästä riippuen myös päiväkoti tai koulu.

Ihminen ei voi olla yksinäinen, jos ihmisellä on ihmisiä ympärillä - eikä varsinkaan, jos ihminen on lapsi.

Poistuin tilanteesta. Lähdin kaljalle. Kokemani tilanne jäi sykkimään alitajuntaani.

Se heräsi henkiin baaritiskin ympärillä, jossa kynnelle kykenevät, eläköityneet ihmiset, keskustelivat jo kuolleista porilaisista vaikuttajista, ruuhkavuosista maatalouden valtavuosina ja seksistä 1950-luvulla.

Olisin ollut yksinäinen tässä seurassa jos en olisi ollut kaikkea sitä mitä olen - kaikesta kiinnostunut tiedonkerääjä kalja kädessäni.

Ihmisen psyykkisen kehityksen ja läheisyyden tunteen tärkeys on noussut esiin vasta viime vuosina. Ihmisen tarvetta huomioidaan jo synnytyssairaalassa - syntynyt lapsi ohjataan ihokontaktiin, perheelle annetaan mahdollisuus perhepetiin, ja äitiä ohjataan imetykseen - tosin vain valitettavan heikkotasoisen tiedon puitteissa.

Tämä uusi ymmärrys on hienoa - ja olisi yhä hienompaa, jos tärkeässä roolissa oleva isäkin huomioitaisiin paremmin. Syy miksi nykyistä tasoa toteutetaan, on silti edelleen niin vanhemmille kuin monille auktoriteettiasemassa oleville terveydenhuollon ammattilaisille osin tuntematon. Tieto pitäisi kulkea käytännön mukana, mutta se ei kulje.

Kun huomioi sen, että pieniä vauvoja pidetään kaikesta huolimatta edelleen vain perunanhimoisina, tunneälyttöminä kiusankappaleina ja isompiakin lapsia aliarvioidaan vanhemman tietämättömyyden keskellä, niin ei voi ihmetellä, että miksi aikuisetkin ovat yksinäisiä.

Vauva tarvitsee läheisyyttä, vanhempi lapsi kaltaisiaan, aikuinen elämäntilanteeseen sopivaa vertaistukea ja vanhus ymmärtävää seuraa.

Vanhusten yksinäisyyttä yritetään ymmärtää, vaikka valitettavan vähän senkään alkulähteistä ymmärretään.

Verkostoituminen ja sosiaalinen media on luonut helpotusta monen aikuisen ja ruuhkavuosissa elävän vanhemman yksityinäisyyteen, mutta sekin ymmärretään usein väärin.

Facebookin äiti- ja lastenvaate-ryhmiä pidetään vain pelottavina, maailmaa demonisoivina valtakuntina, ja isä-ryhmiä vastakkainasettelevina, maailmaa vihaavina ja vieraita tissejä arvostavina keskittyminä.

No, ne ovat mitä ovat, mutta ovat ainakin sitä mitä moni äiti ja isä oikeasti tarvitsee - varsinkin yksinäiset sellaiset.

Tässä modernissa maailmassa lähes kaikki on jo ihmiselle tuttua. Paitsi muut ihmiset.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Isä - jää kotiin

Siitä on kohta kaksi vuotta!

 - Siis siitä hetkestä, kun heräsimme ensimmäistä kertaa pienen poikani kanssa kaksin. Takana oli levoton yö; nukkumista varjosti epäonnistumisen pelko, pelko riittämättömyydestä, pelko siitä, että en ymmärrä lastani enkä osaa täyttää lapseni tarpeita.

En vieläkään koe, että olisin pelännyt aiheetta. Päinvastoin. Pelkäsin siksi, että minulla oli sisäinen halu sekä tavoite ja tulevaa varjosti epävarmuus. Kaikesta.

En tuntenut lastani - en tuntenut itseäni isäksi. Olin lukenut jo paljon lapsen maailmasta; imetyksestä, vaiheista sekä tarpeista ja pienen lapsen turvallisesta perustasta. Tämä kaikki oli vain opiskelua. Se ei ollut syvää tunnetta eikä kiintymyssuhdetta omaa lasta kohtaan; se oli sisäinen tarve tehdä oikeita ratkaisuja nuoren elämän kohdalla. Se oli myös tapani yrittää oppia ymmärtämään kaikkea tärkeää toimintaa. Sitä toimintaa, joka saattaa uudesta isästä tuntua turhauttavalta ja mikä luo uudelle isälle usein ulkopuolisuuden tunnetta.

Ulkopuolisuuden tunne: se kohtaa monen tuoreen isän. Eikä ihme. Monelle isälle vanhemmuus konkretisoituu vasta silloin, kun lasta ajetaan sairaalasta kotiin. Ja hiljaa ajetaankin. Se on yhtäkkinen ja hidas herääminen.

Mies ei aina ymmärrä, että synnytys - uuden elämän lähtöviiva - on vanhemmuuden kivijalka. Synnytys heijastaa myöhempään aikaan niin äidin kuin isänkin elämässä. Pienet synnytysyksiköt ovat historiaa, synnytys on Suomessa epätasa-arvoista niin vaihtoehtojen kuin matkankin suhteen. Halu kasvaa isyyteen jo raskausaikana vaikuttaa isän asenteeseen, ja ymmärryksen kautta tulevaan oikeanlaiseen tukemiseen. Tämä kaikki näkyy myöhemmin luottamuksena isää kohtaan ja auttaa isä-lapsi -suhteen kehittymisessä.

Omalla kohdallani kaikki tapahtui vastoin nykyistä ymmärrystäni, nykyistä haluani toimia ja nykyistä helvetin suurta rakkauttani lastani kohtaan.

Palaan kirjoitukseni alkuun.

Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä kun jäin koti-isäksi. Kaksi vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä aika lapselle ja lapsen vanhemmalle, joka yhtenä aamuna herää uuteen aktiiviseen elämään - elämään, joka pitää sisällään kaksi elämää, ja joiden molempien arvo on mittaamaton.

Koti-isyyteni ei ollut valinta, se oli sattuma ja vastoinkäyminen, joka kääntyi onneksi.

Muistan ne ensimmäiset aamut, kun nostin poikani sängystämme alas. Poika konttasi milloin mihinkin, minä kuljin perässä - pelko perseessä. Tiiviiseen yhteiseloomme on mahtunut monta erilaista päivää ja tunnetta; huomaamatonta kehittymistä, uuden oppimista, iloa, onnea, asioiden sanoittamista, hetkellistä vitutusta ja turhautumista, mutta aina rauhallisuutta sekä turvallisuuden tunnetta.

Pieni poikani opetti minut nopeasti antamaan itselleen läheisyyttä ja rauhaa. Poikani opetti minut tuntemaan itseni isäksi. Isänä opin toimimaan lapseni eduksi - vuorovaikutus osui kuin täydellinen pitkäveto tonnin kertoimella.

Olen tutustunut menneiden vuosien aikana moniin erilaisissa tilanteissa eläviin isiin. Mieleeni on jäänyt erityisesti koti-isinä olleiden miehien poikkeukseton rauhallisuus, epäitsekkyys, välitön lapsilähtöisyys ja ainavalmius arkisiin, yllättäviin tilanteisiin.

Isä on loistava lastenkasvattaja, joka roolinsa opittuaan toimii luontaisesti lapsen etua ajatellen; yksinkertaisesti ja ymmärtäen, hetki hetkeltä.

Lähes kaksi vuotta sitten alkanut koti-isyyteeni päättyy kuukauden kuluttua. Odotan tulevaa aikakautta kiitollisena, mutta myös haikeana - tämä taakse jäävä kaksivuotinen on ollut elämäni opettavin, kasvattavin, merkityksellisin ja rikkain aikakausi - rikkain siitä huolimatta, että olen elänyt taloudellisesti vähemmällä kuin koskaan aikaisemmin.

Siinä missä haluan korostaa äidin ansaitsemaa tukea synnytyksessä, imetyksessä ja vauvan kanssa pesimisessä, haluan myös korostaa isän tärkeyttä ja isän luontaista, alati kehittyvää osaamista, joka toteutuu aina vanhempien yhteisymmärryksessä.

Isää pidetään edelleen surullisen usein äitiä vähempiarvoisena. Vanhemmuus on edelleen epätasa-arvoista. Muutos vaatisi asennekasvua niin äideiltä kuin isiltäkin. Molemminpuolisella ymmärryksellä päästäisiin pitkälle.

Ymmärryksellä, joka käynnistyisi jo parisuhteen alkaessa ja kantaisi läpi raskausajan, synnytyksen sekä jatkuisi toisinaan haasteellisessa perhe-elämässä.

Näin on helppoa todeta. On helppoa neuvoa. Erityisen helppoa on vakuuttaa itselleen, että seuraavan lapsen kohdalla - jos sellainen tulisi - heittäisimme yläfemmat ensimmäisenä koti-isyysaamuna.

On helppoa kuvitella, että en olisi enää niin paska isä kuin mitä olin lapseni ensimmäisen vuoden aikana.

Varma olen kuitenkin siitä, että saisin uudelleen mahdollisuuden tähän hienoon ja rakkaaseen aikakauteen, jonka jokaisen isä-lapsi -parin pitäisi saada kokea - edes lyhyenä ajanjaksona.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Ruutuaika pilaa lapsen

Muistan hyvin ajan lapsuudestani, kun jäyhä isoisäni - sodat läpikäynyt veteraani - istuu hiljaa nojatuolissaan. Tuijottaa televisioruutua joka lähettää lähinnä lumisadetta. Muutaman tunnin tyhjänkatsomisen jälkeen, puoliunessa, hän komentaa lankapuhelimella jälkikasvunsa talon katolle heiluttamaan antennia. Tai oikeastaan komento delegoidaan vaimolle.

Viinakin olisi vielä elämänkulkua helpottanut, jos sitä olisi kyennyt hankkimaan. Viimeinen viinanhakureissu päättyi siihen, kun traktori lipsahti kyläkaupan seinästä sisään.

Koetaan, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen ei ollut mobiililaitteita eikä sosiaalista mediaa. Ennen kunnioitettiin myös sotaveteraaneja.

Kunnioitus oli sitä, että veteraani jätettiin tuoliinsa taskumatteineen. Veteraani oli vittumainen äijä, jonka käskyt huomioitiin, mutta ei ymmärretty - tai haluttu ymmärtää - mistä viinanhimo, jäyhyys ja kaikki passiivisuus juontaa.

Lapsena ja vielä aikuisenakin ainakin minun on ollut helppoa ymmärtää, että tuki isovanhemmilta tulee yksinomaan "pörssistä".

Entä mitä sitten lapsen elämä oli yleisesti '50-luvulla - silloin kun oman sukupolveni vanhemmat olivat lapsia?

- Silloin oli radio. Oli muiden muassa metsäradio ja Niilo Tarvajärvi. Oli aikuisten oma rajoittunut vapaa-aika. Ei ollut Yle Areenaa, josta lähetyksen olisi voinut toistaa jälkikäteen kun kakara huutaa päälle. Kakaran oli syytä pysyä vaiti. Jos kakara pysyi lestissään, annettiin mahdollisuus kuunnella Markus-sedän lastentunti.

Oli alhaisempi elintaso. Vedottiin raskaisiin työpäiviin. Ei jaksettu keskittyä lasten leikkeihin. Oliko virikkeitä? - Ei. Virike-sanaa ei tunnettu. Oliko isovanhemmista apua? - Ei. Ne olivatkin yleensä jo kuolleet.

Porvallisissa perheissä palkattiin lastenhoitaja. Mikä oli lastenhoitajan tehtävä '50-luvulla? -No, se riitti, että lapset pysyivät fyysisesti hengissä. Ja hiljaa. Ajateltiinko kiintymysvanhemmuutta tai lapsen kehityspsykologiaa? - Ei. Ne olivat tuntemattomia käsitteitä.

Nyt mediassa - siis sosiaalisessa mediassa -, ruudun ääressä, yhteiskuntamme on huolestunut ruutuajasta. Lastenpsykiatrit laskevat kilvan minuuttitarkkuudella sopivaa ruutuaikaa ja ovat huolissaan siitä, ettei lapset saa enää oikeanlaiseen kehittymiseen vaadittavaa huomiota. Lapsista tulee levottomia.

Keskittyminen tunniksi sanomalehteen on pienempi paha kuin vartin mittainen kännykkäaika, koska kännykät pirstaloivat lapsen kehitystä.

Lastenpsykiatreille tiedoksi: 1950-luvulla olisi laskettu radioaikaa, jos siihen olisi ollut laaja vaikutusmahdollisuus ja jos lapsen maailma olisi kiinnostanut ajattelevia huoltajia siinä määrin kuin tänä päivänä.

Tiedoksenne myös se, että ruutuajan ulkopuolinen tekeminen on ratkaisevaa, ei se, että kuinka paljon ruutuaikaa on. Ruutuajan ulkopuolinen tekeminen vaikuttaa myös ruutuajan määrään.

Ja tiedoksi kaikille yhteisesti: ei kannata lytätä sitä äitiä joka näpyttelee kännykkää imettäessään, tai sitä isää joka työntää puhelin kädessään vaunuja nukkuva lapsi kyydissään.

Suurella todennäköisyydellä nämä vanhemmat tekevät kaiken entistä paremmin ja ajattelevat laajemmin - eivätkä vähiten siksi, että ruutu antaa paljon myös modernia sekä tärkeää tietoa.