torstai 21. huhtikuuta 2016

Tukiverkostona Facebook

Mietin lähes joka päivä vanhemmuutta ja omaa rooliani. Mietin, että millaista elämäni olisi ilman lasta. Mietin, että mitä kaikkea voisinkaan tehdä ja toteuttaa, jos kaksivuotias taapero ei raapisi sieluani verille tekemisillään.

Mietin, että millaista elämäni olisi nykyisessä tilanteessa, jos omaisin vahvan tukiverkoston joka antaisi mahdollisuuden niin kutsutulle omalle ajalle.

Olen ollut lapsiarjessa lujasti kiinni 2 vuotta ja 2 kuukautta; viimeisen vuoden aikana liikkunut monesti jopa jaksamisen rajoilla.

Olen tympääntynyt toisinaan jopa asioihin, joita pidän tärkeinä ja lapsen edun mukaisina. Olen elänyt helvetillisessä väsymyksessä.

Olen ajatellut, että jos lapsi vielä kerrankin tänään protestoi tai huutaa, niin tilaan taksin ja poistun Bar Jussikkaan juomaan ainakin 100 kaljaa. Tai poistuisin, jos voisin.

Väsyneenä, elämääni kyllästyneenä, avaan facebookin ja kerrytän lisä-ärsytystä lukemalla päivästä toiseen toistuvia yhteiskunnallisia juupaseipäs-väittelyjä, pohtien, että onko näin monella muulla henkilökohtainen elämä niin hyvällä mallilla, että suurimpana murheenaiheena on se, muistaako kaikki paikalliset maahanmuuttajat riisua uimahousunsa saunaan mennessään.

Perheasiakeskusteluihin liittyen "odotas kun..." -kommentit aiheuttavat ehkä suurinta tuskaa. Mikä saa ihmisen vähättelemään apua tai vertaistukea hakevan tilannetta?

Skrollaan kuitenkin alaspäin ja huomaan linkin hienosta huvilasta. Saatesanoihin on puettu tieto siitä, että meille, facebookissa toistemme kanssa ystävystyneille isä-ihmiselle on varattu ansaitsemamme mökkiviikonloppu aktiivisen järvenpääläisen, ryhmämme "äitihahmon" toimesta.

Sosiaalisen median positiiviset vaikutukset ovat vailla vertaa.

Seinäjokelainen 47-vuotias isä huomaa elävänsä samanlaisessa tilanteessa 22-vuotiaan porvoolaisen kanssa.

Kotkalaismies voi todeta, että rovaniemeläinen, kahden tyttölapsen faija, on se ihminen, joka omaa samanlaiset ajatukset - samanlaisen maailman.

Helsinkiläisen, tärkeistä sairaalalaitteista vastaavan isän humoristisia kommentteja lukiessa pohtii aina, että onko kirjoittaja helvetin viisas, helvetin hullu vai sekä että - merkityksetöntä joka tapauksessa, sillä antamansa tuki tarpeen tullessa on korvaamatonta.

Kausalalainen, metallialan yrityksessä työskentelevä insinööri, saa kahvituoppi-kuvillaan neljäkymmentä Juhla Mokka -jätkää juomaan laadukasta, kahvilta maistuvaa tummapaahtoista mokkaa - eikä vain juomaan, vaan myös nauttimaan kahvista. Pieni asia, mutta joka päivä toistuva tärkeä nautinto. Tummaa mokkaa nauttiessa on ilo kuunneella turenkilaisen isän kitaralla säestämää lahjakasta laulantaa jengimme elämästä.

Vantaalainen, kirjaimellisesti reilu 4-kymppinen, vakavakatseinen herrasmies, kertoo faktat kun nuoremmilla faijoilla lähtee lapasesta. Samanikäinen, verbaalisesti lahjakas luvialainen saa itseironisilla kommenteillaan kaikki nauramaan - vakavuudenkin keskellä.

Suomussalmelainen hauskuuttaja perustaa haaveilemansa yrityksen. Kumppanin yritykseensä hän löytää yhteisöstä, johon molemmat ovat liittyneet toisiaan tuntematta, vain isyyden ollessa yhteinen tekijä.

Päättäessäni perustaa blogin, otin tietotekniikasta mitään ymmärtämättömänä yhteyttä Sastamalassa asuvaan, samaan isäyhteisöön kuuluvaan IT-alan yrittäjään, joka ystävänä antoi avustuksensa.

Eri puolilla Suomea asuvat ihmiset huomaavat, että hei, vaikka olemme kovin erilaisia, me olemme samanlaisia. Mielipide-ero, etninen tausta tai poliittisen näkemyksen eriävyys ei ole este ystävyydelle, jos osapuolet omaavat huumorintajua ja kyvyn kunnioittaa toista ihmistä.

Siitä huolimatta, että fyysinen tukiverkosto on pieni, en ole koskaan yksin. Kukaan meistä ei ole.

Yleisesti ajatellen sosiaalinen media on rajattoman mahdollisuuden valtaistuin jokaiselle käyttäjälleen. Kannattaa aina muistaa, että siitä tuntemattomasta ihmisestä, jonka kommenttiin kerran vastaat, saattaa tulla elinikäinen ystäväsi.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Sana synnytyksestä ja isän roolista

Mitä on synnytys? Mikä on isän rooli?

- Synnytys on kivulias, pakollinen välttämättömyys lapsen maailmaan saattamiseksi. Pelottava, vaihtoehdoton, tiettyihin raameihin mahdutettu tilanne. Tapahtuma, josta ei voi nauttia.

Synnytys saattaa olla laajasti tavallisuudesta poikkeava ja traumaattinenkin - mutta kukaan ei välitä. Synnytyksestä keskustellaan pakonomaisella tavalla synnytyksen jälkeen, tilanteessa, jossa äiti ei ole vielä ehtinyt pohtimaan kokemuksiaan, eikä näin ollen ole valmis avaamaan kokemaansa.

Mikä on miehen rooli synnytyksessä?

- Miehellä ei ole roolia. Mies on vain kädestäpitäjä. Miehen vaikutusvalta olisi suuri, mutta sitä ei tunneta, tai jos tunnetaan, sen esille tuomiseen ei kannusteta.

Poikani syntymistä odottaessani muistan saaneeni keskusteluyhteyden kätilöön kertaalleen; ihmettelin ääneen, että miksi seinät ovat vihreät. Kätilö totesi vihreän olleen rakennusaikaisen uskomuksen mukaan rauhoittava väri.

Olen miettinyt myöhemmin, että seinien värillä oli tehtävä, mutta minulla, elävällä, synnytyksessä mukana olevalla, tulevalla isällä, ei.

No, kerrottiin minulle myös, että "nyt ehdit pitää ruokatauon, vauva ei vielä synny." Sitä ei kerrottu, että miksei vauva vielä synny. Yhdentekevää oli sekin, että äiti koki olonsa samaan aikaan tuskalliseksi.

Mitä ajattelen itse?

- Olen kuullut mielipiteitä joiden mukaan tämä moderni maailma on hieno, koska isän osallistuminen synnytykseen on lähes sääntö.

Valitettava fakta on kuitenkin se, ettei isä oikeasti osallistu.

Miten isä voisi edes osallistua, koska moni synnyttävä äitikään ei saa tietoonsa positiiviseen kokemukseen pyrkivää vaihtoehtoa?

Miten isä voisi osallistua synnytykseen, elämässä, jossa onnistunut synnytys tarkoittaa vain sitä, että äiti ja lapsi pysyvät hengissä?

Kumpi aiheuttaa enemmän pahaa mieltä; se, että äidin synnytyskokemuksen tärkeyttä yleisesti väheksytään vai se, että isän roolia aliarvioidaan?

- Kumpikin. Isänä kuitenkin vastaan isän aliarvioimisen tuskan tunteesta. Isä on tuki-henkilö. Isän roolissa pitäisi tietää, isän roolissa pitäisi ymmärtää. Isä on se, joka on jatkuvasti läsnä - alusta loppuun.

Isän velvollisuus ja oikeus on luoda henkinen voima fyysiseen suoritukseen. Synnytys on vähintään kolmen kauppa.

Harmittaa, etten itse kokenut tarpeelliseksi tietää synnytyksestä mitään. En osannut auttaa, en osannut osallistua.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että lapseni sai minut kiinnostumaan lapsen elämästä - omasta mielestäni ehkä liian myöhään, mutta kuitenkin.

Vuosi lapseni syntymän jälkeen facebook-feediini ilmestyi porilaisen ravintoloitsijan paikallislehdestä kuvaama imetysuutista käsittelevä kuva, jossa esiinnyin - olin ainoa mies kymmenien naisten joukossa. Nauruhymiöillä väritetyt saatesanat kertoivat, että "uutta ja tietämätöntä isää viedään sata-nolla, se on pakotetusti mukana naisten jutuissa." Ensimmäisten kommenttien joukosta löytyi maininta pervoudestakin, koska äidinmaito heruu tisseistä. Miettikää, tisseistä. Tissithän ovat vain osa seksiä.

Saatesanoista - kuten kymmenistä kommenteistakin - huokui yksinomaan fiilis, että kuva olisi minun häpeäpaaluni - se olisi häpeä, koska olin kiinnostunut lapseni elämästä. Olin kiinnostunut imetyksestä, eli siitä asiasta, joka oli ollut lähes vuoden suuri osa lapseni elämää ja nyt jo 2 vuotta ja 2 kuukautta.

- Luin ja hymyilin.

Nyt kuitenkin, kun asiaa ajattelen, niin mietin vakavissani mitä voisimme tehdä, että isätkin osaisivat vastaanottaa tärkeän roolinsa ja samalla auttaa lapsensa äitiä ja ennen kaikkea omaa lastaan - tulematta naurunalaiseksi.

Ei ole ihme, että isyyden usein koetaan jäävän äitiyden alapuolelle, eikä ole ihme, että vanhemmat kokevat pettymyksiä. Äiti kantaa tietämättömyyden tuskan, ja isälle luodaan erikoinen leima, jos yrittää olla tiedon takana ja tukena.

Tuleville vanhemmille suosittelen, että lukekaa ja opiskelkaa oma-aloitteisesti - se on teidän polkunne onneen. Facebookista(kin) löytyy monia tärkeitä ryhmiä hakusanoilla "synnytys", "imetys" ja "vanhemmuus".

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mitä eroa on rahtarilla ja terveydenhoitajalla?

Olen lähettänyt aiemmin tänä vuonna palautetta Porin perusturvan osastonhoitajille valtakunnallisesta ongelmasta, joka liittyy neuvolatoiminnan asenteellisuuteen. Keskityin ihmettelemään vääränlaisten ja jopa haitallisten ohjeiden jakamista sekä tahdosta puuttua epäolennaisiin, perheen henkilökohtaisiin valintoihin.

Palautteeni vastaanotti kymmenkunta neuvolatoiminnassa mukana olevaa henkilöä. Kahdelta sain vastauksen - toinen vastaus oli asiallinen; siitä huokui ymmärrys ja ongelmien tiedostaminen. Toisen vastauksen sisällössä ohitettiin kaikki ajatukseni ja kerrottiin vain neuvolatoiminnan perimmäisestä tarkoituksesta - ihan kuin minä en sitä olisi tiennyt.

En olettanut, että palautteeni saisi aikaan hetkessä näkyvää muutosta tai mitään muutosta laisinkaan, mutta olisin olettanut, että se herättäisi laajemmin tarvetta antamaan vastauksia.

Arvo Ylpön ja muiden aikakautensa neuvolavaikuttajien tarkoituksia en tunne, mutta luulisin, ettei toiveena ollut se, että sadan vuoden päästä lapsen edun mukaiset tavoitteet asettanut äiti poistuu neuvolasta itkien.

Raskaan liikenteen ammattilaisilta edellytetään tarkasti ammattipätevyyttä työhönsä. Laki ja asetus tietää, että vasta tietyn oppimäärän jälkeen kuorma-autonkuljettaja on kelvollinen harjoittamaan työtään liikenteessä - on laskettu kuinka monta tuntia pitää istua luokkasalissa, että tuntuma ajoneuvon hallintaan säilyy.

Luultavasti leipä elättää monta sellaistakin, jotka omissa ajatusmaailmoissaan kuvittelevat, että tuhoisalta Konginkankaan turmaltakin olisi vältytty jos osallisina olleet, kokenut ja hyvin ajoneuvoaan hallinnut yhdistelmäajoneuvonkuljettaja ja linja-autonkuljettaja olisivat istuneet muutaman tunnin koulutuksissa - pulpetin ääressä.

No, hyvä, että rekkakuskin ammattitaidosta pidetään huolta - vaikkakin sillä tavalla, joka olisi terveydenhuollon ammattilaisten kouluttamiseen otollisempi.

Terveydenhoitajalta ei kuitenkaan vaadita riittävää pätevyyttä ammattiinsa. Ei siitäkään huolimatta, että he ovat usein perheelle ainoa auktoriteetti ja näin ollen perheiden päätökset syntyvät sanojensa mukaan - harva uusi, väsynyt vanhempi tarkistaa faktoja.

Terveydenhoitaja tekee vastuullista työtä ja näin ollen terveydenhoitajan tulisi saada nauttia ammattiylpeydestä siinä missä rahtarinkin, mutta valitettavasti terveydenhoitajan pätevyyttä ja tärkeyttä ei yhteiskunnassamme arvosteta samalle tasolle.

Terveydenhoitaja jakaa ravintosuosituksia vauvoille, mutta riittävää koulutusta, kuten imetysohjaajakoulusta, ei vaadita. Tämä on surkuhupaisaa, sillä rintamaidon pitäisi olla lapsen pääasiallinen ravinto ensimmäiseen ikävuoteen saakka.

Vanhana vitsinä pidetään sitä, että ajojärjestelijän ja rahtarin näkemykset eroavat toisistaan, mutta hyvin surullista on se, että neuvolalle ohjeistuksia antava erikoistutkija on terveydenhoitajalle usein suurempi vitsi kuin se "juitsari" rekkapenalle.

Tilastot määräävät? - Ilmeisesti. Liikenne on ihmisen terveydelle vaarallisempi kuin neuvola ja tämä näkyy näennäisessä koulutustarpeessa.

Sääliksi käy uusia terveydenhuollon ammattilaisia, jotka keräävät tietoa koulutuksen ulkopuolelta voidakseen toimia uskottavina ammattilaisina, samalla kun vanhempi virkasisko jauhaa työhuoneessaan puutaheinää.

Terveydenhoitaja saa toteuttaa työtään haluamallaan tavalla; terveydenhoitaja voi ilman sanktiota kertoa, että rintamaito vastaa puolen vuoden imetyksen jälkeen sokeripitoisuudeltaan Coca-Colaa, mutta jumalauta, auta armias, jos rahtari ei ole merkinnyt varoituslipukkeita oikein sadan gramman lääkeainepakkauksesta.

https://www.facebook.com/heikki.leppimaki/posts/10206942552337257