torstai 31. maaliskuuta 2016

Apua, miltä mää näytän?

Luin facebook-ryhmään linkitetyn keskustelun, jonka avauspostauksessa kysyttiin, että miten tuleva äiti voisi rakentaa synnytyksestä kauniimpaa - mitkä ovat äidin mahdollisuudet vaikuttaa omaan ulkonäköönsä synnytystilanteessa?

Luulin, että keskustelunavaus on trolli - ehkä olikin, kuka tietää - mutta moni vastaus antoi tietynlaisen kuvan, joka viesti kauneuden olevan myös uuden elämän synnyttämistilassa prioriteetti. Vaikuttavana tekijänä lienee yhä laajemmin elämää hallitseva some-maailma jonka kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu empiirisen tutkimukseni mukaan se, että vauva pitää liittää osaksi sosiaalista mediaa viiden ensimmäisen, kohdun ulkopuolisen, minuuttinsa aikana. Äiti on samassa kuvassa.

Mitä mietin lukiessani? - Mietin, että mitähän vittua?

Ihminen määrittää rajansa. Ihminen määrittää oman ajatusmaailmansa säveltämänä mitä julkaisee oikeasta, yksityisestä maailmastaan verkossa. Harva lienee eri mieltä siitä, että vähemmänkin voisi julkaista.

Puuttumatta enempää kenenkään henkilökohtaiseen ratkaisuun, pohdin, että mitä on kauneus ja kuka sen määrittää?

Kauneus on edelleen samassa kapeassa muotissaan missä se on ollut jo vuosikymmeniä. Kauneuden seurassa kulkee samaa polkua haluttavuus.

Eikö modernissa elämässä pitäisi osata ajatella kauneutta ja muutakin mustavalkoiseksi rytmitettyä maailmaa värikkäämmin?

En puhu vain itseni puolestani, vaan rohkeasti yleistäen kerron, että isän näkökulmasta juuri synnyttänyt nainen on todellisen kauneuden korkeimmalla huipulla - aina omana luonnollisena itsenään.

Sitä kauneutta tuskin läheskään kaikki 367 facebook-kaveria havaitsee ja näin ollen pohdittavan arvoista onkin, että ovatko he kaikki sen kuvan arvoisia?

Oli edellä mainitsemani nettikeskustelu trollausta tai ei, niin siitä huolimatta kapeaan muottiin pantu kauneuskäsitys on surullista totuutta, joka heijastuu usein vanhemmuuteen.

Lukemani perusteella mahdollinen vartalon muodonmuutos toisinaan vaikuttaa imetyspäätökseenkin tai ainakin imetyksen pituuteen.

Imetys saa näkyä tisseissä. Imetys on rintojen ainoa essentiaalinen tehtävä. Keskikaljalta tuoksuva - naisen ihannekuvan Jallusta löytänyt - lipevä baarivonkaaja voi olla eri mieltä, mutta hän ei tiedä sitä, että tissien taakse saattaa verhoutua kahdessa vuodessa yli 500 litraa äidin lapselleen antamaa ravintoa ja mahdollisesti myös muutama litra sairaalalle lahjoitettua vauvanruokaa.

Kauneutta on vaikea käsittää vain yhdenlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta kiistattomana faktana pitäisin sitä, että äiti joka käyttää omaa ihmeellistä kehoaan uuden elämän rakentamiseen, on aina helvetin kaunis.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Nolaa rohkeasti itsesi, älä lastasi


Olen kaupan kassajonossa. Takanani odottaa vanhempi, leikki-ikäinen lapsensa touhuaa autokärryissä.

Veikkauspiste ruokakaupan kassan yhteydessä värjää aina muutaman partakarvani harmaaksi.

Veikkauspisteen ansiosta minulla on tovi aikaa kuunnella vanhemman ja lapsen välistä keskustelua.
Oikeastaan se keskustelu on täysin yksipuolista. Korotetulla äänellä. Lapsi kuuntelee, ehkä häpeää - lapsen tavalla.

"Älä potki niitä kärryjä setää päin!"

- Setää, mitä helvettiä? Katson taakseni - kärryn keula on puolen metrin päässä polvitaipeistani. En löydä setää itseni ja kärryjen välistä.

"Älä venkoile, muutkin ihmiset jonottavat rauhallisesti!" - Muut jonottavat ihmiset ovat aikuisia, pitäisikö taaperonkin olla, kaikessa käyttäytymisessään?

"Kuulitko, kassatäti tervehti sinua, muista käytöstavat!" - (Kassa)Täti oli huutajaa luultavasti 20 vuotta nuorempi. Tirsk.

Sedittelystä tai tädittelystä tuskin kukaan loukkaantuu - minä en ainakaan - mutta jäin miettimään, että muistiko vanhempi itse raivoamisensa keskellä tervehtiä tätiä? Entä kuuluuko käytöstapoihin jatkuva lapseen kohdistettu negatiivinen arvostelu?

Muutama päivä tämän jälkeen - siis tänään - tapahtunutta: Vanhempi huutaa pää punaisena arvioni mukaan reilusti alle kouluikäiselle lapselleen "pitääkö sinun aina nolata minut kaupassa?", kysymystään toistaen. Lapsi kävelee murheellisen näköisenä, hiljaa. Tietämättä tapahtuneesta enempää, mietin, että miksi vanhempi nyt nolaa lapsensa kymmenen ihmisen kuullen?

Nämä kovaääniset raivoamiset lienevät ääritapauksia, onneksi, mutta yleisesti stressaantuneilla ja suorituspaineiden kanssa painivilla vanhemmilla on paljon ajateltavaa.

Pienen lapsen kanssa kaupassa käyminen on suoritus. Sosiaalinen paine on suuri - jos et kuuluvasti ojenna lastasi, sinut leimataan ties miksi. Jos et kovaäänisesti huomauta lastasi jokaisesta hyllyjen välissä suoritetusta juoksuaskeleesta tai äänekkäästä ilmaisusta, sinua mulkoillaan. Näin kai ajatellaan.

Haluat pitää huolen siitä, että sinua pidetään rajat asettaneena, hyvänä vanhempana. Tietyllä tavalla ymmärrän.

Mutta mitä minä, vanha setämies, ajattelen asiakkaana?

- Kaupassakäynti on pakollinen suoritus. En ole saavuttamaani ikään mennessä tavannut kauppaa joka saisi oloni viihtyisäksi. Tiedän etukäteen mitä ostan, siksi, että pääsisin mahdollisimman nopeasti ulos - minulle viihtyisämpään ympäristöön. Oloni kaupassa ei voisi olla epämukavampaa; ei, vaikka katonrajasta sataisi niskaani kiljuvia taaperoja.

Taaperon opettaminen aikuisen etikettiin on haastavaa. Esimerkkinä asevelvollisuuttaan suorittava, iso lapsi, on sekin vielä toisinaan haasteen edessä kun yksinkertaista, oikeaoppista toimistokäyttäytymistä pitäisi suorittaa.

Aikuinen, joka vetelin askelin noutaa kahvimaitotölkkiä (mikä sijaitsee poikkeuksetta rakennuksen perimmäisessä nurkkauksessa) ehtii pitkästymään. Huonolla tuurilla sisäänkäynnin läheisyydessä, ennen kuin pääset maitohyllyjen väliin, joudut vielä kuuntelemaan hiusgeeliä hikoilevan Lumon-edustajan puheita siitä minkä takia juuri sinun kannattaisi tarttua tarjoukseen parvekelaseista, vaikka taloudessasi ei edes ole parveketta.  Pahimmassa tapauksessa S-ryhmän myynti-ihminen raiskaa mielesi niin äärimmäiseen tilaan, että maitohyllyn sijaan kävelet suoraan kaljaosastolle.

Onko siis pienen, aktiivisen lapsen turhautuminen ihme?

Huolimatta siitä, että lapsella kärsivällisyys ja kyky ilmaista itseään ei ole vielä kehittynyt, ei lapsen älykkyyttä pidä aliarvioida. Väärällä asenteella vanhempi saa lapsensa inhoamaan lähes päivittäin toistuvia kauppareissuja. Vastaan saattaa tulla tilanne, että huudoitta lähteminen on vaikeaa, varsinkin, jos karkkipussilla ei houkutella.

Ajatukseni takana ei ole näkemys, että lapsen pitäisi antaa kulkea kaupassa kuin porsaan pellossa. Päinvastoin. Lapsen saa kiinnostumaan mistä vain, jopa Roope Salmisen tulevasta keskusteluohjelmasta, jos lapsi saa katsoa sitä omassa roolissaan. Lapsena.

Lapsi haluaa osallistua. Pitää puhua, vaikka lapsi ei vielä näkyvästi ymmärtäisi. Lapselle pitää kertoa jokaisen kärryyn poimitun tuotteen tarkoitus. Lapsi aistii positiivisuuden. Lapsi yleensä kuuntelee, ainakin jos malttaa antaa aikaa. Pienenkin, vielä puhekyvyttömän lapsen kanssa voi rakastavalla asenteella luoda rakentavan keskusteluyhteyden - toisin kuin esimerkiksi mielentilansa valinneen poliitikon kanssa. Kaikesta huolimatta lapsi voi siltikin pitkästyä ja tuoda tunteensa esille - mutta se on lapsen oikeus.

Pienempi paha on antaa lapsen elää julkisilla paikoilla lapsenomaisesti kuin ohjata käskyillä ja komennoilla aikuisen maailmaan.

Sillä, mitä muut ihmiset ajattelevat toimintatavoistasi, ei ole merkitystä. Et tarvitse edessäsi jonottavan, kaljaa ostavan kenopelaajan hyväksyntää.

Lapsesi suhde sinuun ja arkielämään on asia josta sinulla vanhempana on velvollisuus pitää huolta. Samaan aikaan kaupassa asioiva fiksu aikuinen ymmärtää kyllä, että lapsesi on lapsi.

Ymmärtämiseen liittyen kerron vielä kuukausia sitten tapahtuneen tilanteen:

Poikani oli äitinsä kanssa kassajonossa. Syystä tai toisesta johtuva lapsimainen närkästyminen oli ottamassa valtaa. Jonossa seuraavana ollut miesihminen haistoi tilanteen ja varovasti lähti auttamaan. Mies laittoi itsensä likoon, häpeilemättä ryhtyi pelleilemään, lasta viihdyttämään. Lopputulos oli se, että poikani nauroi itkemisen sijaan. Pieni teko, suuri merkitys. Jos tietäisin kuka tämä ihminen on, niin antaisin miehisen halauksen ja tarjoaisin hanasta lasketun Guinnessin, varmasti toisenkin.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Miehet ovat nössöjä!

Olen lukenut viime päivinä monia isyyteen keskittyviä blogeja ja muitakin aiheeseen keskittyviä kirjoituksia.

Niissä toistuu usein sanoma, jonka mukaan mies on lähtökohtaisesti naisen alapuolella vanhemmuudessa.

Jopa tutkijat väittävät, että miehen on raivattava tie isä-lapsisuhteeseen ja portinvartijana toimii äiti tahtonsa mukaan.

Isät avautuvat omissa yhteisöissään siitä kuinka äideillä on oikeus suorittaa asiat haluamallaan tavalla, mutta isän toimintatapa ja rooli on määrätty. Miksi?

Marja Hintikka Live -ohjelmassa nähtiin taannoin jakso jossa miehet - siis isät - olivat pääosassa. Odotin, että koska äijät avaavat suunsa ja viisaasti todistavat omaa erinomaisuuttaan ja tietämystä. Odotin, että miehet kertoisivat isyydestä, omasta tärkeästä roolistaan. Koko ohjelma oli kuitenkin pääosin lässytystä siitä mitä on olla isä äidin rinnalla. Miksi?

Miehen pitäisi puhua silloin kun miehelle annetaan siihen loistava tilaisuus yleisön edessä.

Mies puhuu liian usein vasta silloin, kun lusikat on jo jaettu ja kiista tapaamisoikeuksista käynnissä. Se puhe on yleensä provokatiivista ja vastakkainaseteltua. Puheen tarkoitus on pitää kiinni isän oikeuksista, mutta todellisuudessa vastakkainaseteltu toiminta on epätoimivaa. Se ei aja isän oikeuksia.

Isän pitäisi tehdä ja toimia rohkeasti omalla tavallaan, tietämyksen kautta. Vanhempien maailma on asenteellinen; vielä tänäkin päivänä neuvolassa tulee vastaan tilanteita, joissa terveydenhoitajan katsekontakti on yksinomaan äidin suuntaan. Isä istuu hiljaa paikallaan - isältä ei kysytä, isää ei havaita.

Isän ei tarvitse, eikä kannata, hyväksyä hiljaista rooliaan. Isän pitää sanoa, että jumalauta, kuunnelkaa minua - olen isä. Olen lapseni vanhempi siinä missä äitikin.

Kerrottu, vanhemmuuteen liittyvä portinvartijateoria, toimii ehkä komediassa ja stereotypioiden ylläpitämisessä ja antaa uskoa isälle, että kaikki me olemme samassa junassa. Lapsemme äidin alamaisia.

Mutta, onko tutkija ajatellut, että miehellä - lapsen isällä - saattaisi olla mahdollisuus vaikuttaa omaan roolinsa?

Otan esimerkiksi raskauden jälkeisen vauva-ajan. Tietoa kerännyt isä ymmärtää miksi on vauvanhoitoon liittyvissä asioissa taka-alalla - vastaamassa perheen tarpeiden täyttämisestä. Tietoa kerännyt isä tietää miksi lasta imetetään.

Tietämätön - ja tietoa hakematon - isä saattaa vesittää täysimetyksen tulkitsemalla kaikki vauvan itkut näläksi ja tekemällä omat perunaratkaisunsa. Tietämätön isä saattaa roikottaa kantorepussa vauvaansa epäergonomisessa asennossa, kuten esimerkiksi erään pikaruokaravintolan mainoksessa.

Oma-aloitteisuutta ja osallistumishalua ei kannata ryssiä idiotismilla, sillä tyhmät ratkaisut eivät herätä luottamusta äidissä.

En ole tutkiva tohtori, mutta siitä huolimatta väittäisin, että suunsa auki saavan, puoliansa faktoilla ylläpitävän ja tietoa keränneen isän polku avautuu usein portittomana, ja se vartijakin on korvattu kannustavalla ja isälle vastuuta antavalla äidillä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Tyttöjä ja poikia, punaista ja sinistä?

Mitä tapahtui eilen? Kerron asiasta ja asiaan liittyvästä.

Kävelen kaksivuotiaan lapseni kanssa kaupassa. Vihannesosastolla samaa tuotetta kärryynsä poimiva, ikäiseni nainen, hymyilee ja lastani katsoen toteaa "ihana takki tytöllä, olimme aikeissa ostaa samanlaisen."

Myötäilen hymyillen.

Olen ollut päättävässä roolissa lapseni vaateostoksiin liittyvissä hankinnoissa alusta alkaen. Olen lapseni pukeutumisesta tarkka, ehkä kriittinenkin. Olin sitä myös lapsena ja nuorena aikuisena kun valitsin omaa pukeutumistani.

Kultaisella 80-luvulla - silloin kun minä olin lapsi - oli tietyt vaatetusliikkeet joiden valikoimasta poimittiin mieluisin kuosi. Poikalapsen kanssa vaateostoksille lähteneellä ei käynyt mielessäkään suunnata katsettaan tyttöjen hyllyä kohti - ei, vaikka lapsi olisi vielä siinä iässä, että päätös pysyisi yksinomaan aikuisella. Lastenvaatteet käsitettiin monesti vain lapsikohtaisena kulutustavarana.

Nykyään on olemassa myös uudempi koulukunta joka käsittää lapsensa vaatettamisen myös omana intohimoisena, rahaa ja aikaakin kuluttavana harrastuksenaan.

Lapsen välikausihaalarista maksetaan mukisematta enemmän kuin mitä kukaan olisi sijoittanut 1980-luvulla tekniseen talvivaatekokonaisuuteen. Modernissa lastenvaatemaailmassa jylläävät tietyt, suositut brändit. Tulevan malliston myyntiintulopäivä on harrastajan tiedossa. Suosituimmat mallit myydään loppuun hetkessä. Vaatteet ovat hinnaltaan suhteellisen arvokkaita.

Mitä järkeä? - Avataan asiaa syvemmälle.

Huolimatta siitä, että vaatteet ovat arvokkaita, ei brändivaateharrastus ole vain pienen, varakkaan piirin hupia. Facebookin kirppis- ja keskusteluryhmissä kirjoittaa tuhansia aktiivijäseniä. Kierrätys on vahvasti läsnä; pieneksi jäänyt vaatekappale vaihtuu usein vaivatta sopivaan. Hyvällä vainulla varustettu ihminen saattaa pukea lapsensa merkkivaatteisiin pienellä budjetilla.

Hintavista lastenvaatteista pidetään huolta käyttöönottopesusta alkaen. Kuluttajat kiinnittävät tarkasti huomiota laatuun. Brändilistassa on monia kotimaisia merkkejä ja toivon mukaan myös valmistusta suunnataan tulevaisuudessa yhä enemmän Suomeen. Valmistajat ovat someaikana varpaillaan ja näin ollen reklamaatioihin vastataan vaikka jälleenmyyjältä ostettu tuote olisi jo kerran - tai kaksikin - vaihtanut omistajaa. Hyväkuntoiset tuotteet ovat kysyttyjä käytettynäkin. Ehjä vaate on aina haluttu ja kuluneestakin maksetaan.

Mutta, mikä parasta: Brändimerkkien valmistajat ovat ajaneet kuviointimallit uudelle aikakaudelle. Kuosit ovat hauskalla tavalla kantaa ottavia, eikä paitoja ja housuja enää liikaa kategorioida poikien ja tyttöjen vaatteiksi.

Vähemmän konservatiivinen - individuaalinen aikuinen - on jo vuosia uskaltautunut koodien ulkopuolelle. Viisi vuotta sitten saatoit jo tavata Jalasjärven höyrymakkarabaarissa vaaleanpunaiseen - yksilöllisellä sinappitahralla merkityn - pikeepaitaan pukeutuneen irtoperän kuljettajan.

Lapsimaailma kulkee jäljessä. Rakenneultrassa toivotaan selvyyttä sukupuolelle, että mummit, kummit ja kaikki muut osaisivat ostaa oikeanlaisia vaatteita - sinisiä tai punaisia. Synnytyssairaalassa vauvat saavat lahjaksi marttojen kutomat hienot pipot ja lapaset... mutta kukaan ei kysy minkä väriset asiakas haluaa.

Aikuiset korostavat lapsensa biologista sukupuolta pukeutumisella ensi hetkestä alkaen. En ymmärrä miksi, mutta samasta syystä vastaantuleva määrittää hetkessä sukupuolen. Pojalla ei voi olla pitkää tukkaa, ei punaista takkia - lapsen on oltava tyttö.

Yhteiskunnassa paine on suuri. Nuorena vietin suuren osan vapaa-ajasta enovainaani seurassa maalla. Ollessani 15-vuotias, saapui tontille saman kylän mies polkupyörällään, nortti huulessa ja kaljakassi sarvilla. Ensimmäiset sanansa olivat "sovitaanko Heikki, että heität ne korvakillinkit helvettiin ja alat juomaan viinaa kuin mies."

Korvakoruista on jäljellä vain muisto. Viinaa on juotu, rekkaa ajettu. Partakin on kasvanut. Huolimatta näistä, uskallan elää tyttö-poika -käsitteen ulkopuolella.

Niin kauan kuin vastaan lapseni pukeutumisesta eikä lapsi itse, pidän pakonomaiset sukupuoleen liittyvät käsitteet kaukana valinnoistani. Suurin osa vaatteista on lapseni sukupuolelle tyypillisiä, mutta en kaihda valita mitään asustetta - kuten housuja tai paitaa - vastakkaiselta hyllyltä jos se mielestäni sopii kokonaisuuteen. Kun unohtaa värirajoitteisen asenteen on valikoima puolet suurempi.

Uskallan isänä elää avoimesti intressieni kanssa. Halutessani keskustella lastenvaatteista, ei minun tarvitse metsästää samanhenkistä miesseuraa. Eikä minua häiritse, jos viiden tuhannen naisen keskusteluryhmässä joku yrittää lyödä leiman otsaani sillä perusteella, että miehelle sopivampi paikka on rasvamonttu.

Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan modernin asenteen ja pääsisimme irtautumaan tyttöjen ja poikien liikaa toisistaan poikkeavasta maailmasta.

Lopuksi palaan kirjoitukseni alkuun.

Viime syksynä tuttavani avasi keskustelun: "hänestä on kasvanut viehättävä nuori neiti." - Puolitoista vuotta aikaisemmin samainen ihminen onnitteli minua poikavauvan johdosta.

Muistutin, että tämä "viehättävä neiti" on poika - ihan kuin aina ennenkin - siitä huolimatta, että hiuksilla on pituutta ja pico-takin väri punainen. Seurasi kiusallinen tilanne.

Silloin päätin, että jos joku haluaa luokitella pienen poikani tytöksi punaisen takin ja tuuhean tukan perusteella, niin siitä vain.

Viihdearvon takia tosin toivon, että tilanne toistuisi 16 vuoden päästä. Haluan nauraen nähdä, kun keskikaljahyllyjen välissä vastaantuleva keski-ikäinen täti toteaa punaiseen takkiin pukeutuneelle pojalleni "hei, ihana neiti...."


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

AVAUSSANAT

Kirjoitan blogini avaustekstiä, vaikka monta kertaa olin päättänyt, ettei sitä tulisi. Miksi muutin mieleni? - En tiedä itsekään.

Kirjoitan kaksivuotiaan vauhdikkaan poikalapsen isänä.

Isyys ei ollut minulle koskaan itsestään selvyys. Vielä lapseni syntymänkään jälkeen en ollut varma, että miksi minusta tuli isä - mietin, miten tulisin roolistani suoriutumaan.

Kun sain lapseni ensimmäisen kerran syliini, pohdin, että missä on se ainutlaatuinen onnellisuuden tunne, josta kaikki isät aina puhuvat? Siitä hetkestä tähän päivään voisi kirjoittaa tekstiä yhden keskipitkän kirjan verran.

Tarkoitukseni on tulevaisuudessa avata tätä tarinaa ripotellen, omalla tavallani.

Siteeni lapseen lähti kehittymään äidin ja lapsen välisen suhteen kautta. Oli rauhoittavaa katsoa pienen ihmisen ja onnellisen äidin pesimistä. Oli kaunista seurata miten lapsi nukahtaa rinnalle kerta toisensa jälkeen.

Maailmassa on asioita joita ihminen pitää yksinkertaisen luonnollisena ja luulee tietävänsä niistä kaiken tarvittavan, mutta tilanteen tullessa eteen, ihmeellisyys ottaa vallan. Yksi tällainen asia on imetys.

Kaikki tietävät, että vauvoja imetetään, mutta kuinka moni tietää mitä äidin tuottama maito oikeasti on? Mitä on se aine, mikä riittää ainoana ravintona vauvan hurjaan kasvuun ensimmäiseen puoleen ikävuoteen asti? Mikä on se ihmeaine, joka toimii toisinaan lääkkeenäkin, jota voi käyttää vaikka leivonnassa ja joka oikein lantrattuna - uskokaa tai älkää - tekee jopa Jägermeisterista juomakelpoista?

Kiinnostuin imetyksestä, koska se tuntui kaikessa monimuotoisuudessaan polttomoottoritekniikkaa ihmeellisemmältä.

Tämä oli se tie, joka sai minut opiskelemaan lapsen maailmaa ja vanhemmuuden roolia kaikissa muodoissaan.

Teoriajakson jälkeen, runsas vuosi sitten - poikani ollessa niin ikään vuoden ikäinen - jäin koti-isäksi. Siitä alkoi edelleen jatkuva, käytännön harjoitusta sisältävä polku, jossa minä ja lapseni toimimme toistemme valmentajina.

Sen lisäksi, että intohimoisena kirjoittajana tuotan tekstejä omaksi ilokseni, toivon, että niistä olisi iloa ja apuakin samassa sarjassa painiville vanhemmille sekä vanhemmuutta pohtiville - ja miksei muillekin.

Lisään blogiini aiemmin kirjoittamiani muistiinpanoja matkan varrelta, avaan uusia kokemuksiani ja pohdin omasta näkökulmastani ajankohtaisia asioita.