perjantai 2. joulukuuta 2016

Nukkukaa niin kuin hyvältä tuntuu: epäasiantuntevaa neuvoa lapsiperheille

Savon Sanomat julkaisi tänään 02.12 jutun liittyen lapsiperheiden nukkumajärjestelyihin. Artikkeli sisältää asiantuntijakommentteja lastentautien erikoislääkäriltä sekä psykoterapeutilta, joka toimii Väestöliiton asiantuntijana.

Artikkelin otsikko "Asiantuntijaneuvo lapsiperheille: Nukkukaa niin kuin hyvältä tuntuu" on kaiken kattava, ja sen olisi pitänytkin jäädä jutun ainoaksi sisällöksi.

Etenkin artikkelin loppupuolella olevat Väestöliiton asiantuntijan asenteelliset mielipiteet ovat varsin hämmentäviä - ne sotivat oikeamielistä otsikkoa vastaan, ja elävät ristiriidassa vanhempien päätöskyvyn kunnioituksen sekä osittain myös lastenlääkärin kommenttien kanssa.

Pidän jokaista artikkelin lopussa esiintyvää lainausta häikäilemättömänä, mutta lainaan niistä vain muutaman:

"– Lapselle pitäisi opettaa, että tämä on sinun paikkasi, tämä vanhempien, ja että voit tulla herättämään, jos tarvitset jotain ja sitten palataan omaan sänkyyn."


- Asiantuntija jätti mainitsematta, että miksi lapselle pitäisi näin opettaa? Meidän kodissa ei ole eritelty aikuisten ja lapsen paikkoja - kaikki tila on lähtökohtaisesti yhteisesti käytettävissä.

"– Vanhemman on tietenkin kauhean helppoa ottaa lapsi viereensä, kun itse ei tarvitse lähteä minnekään. Aikuisella pitäisi olla kuitenkin sen verran voimia, että lapsi ohjataan omalle reviirille, omalle paikalle ja viedään turva ikään kuin sinne. ”Minä tulen mukaan, ja olen siinä hetken, kohta sinä nukahdat ja lähden pois”, Lehtonen kuvailee."

- Olen sanaton. Asiantuntija antaa ymmärtää, että päätökseen perhepedin eduksi vaikuttaa päällimmäisenä vanhempien vähäinen halu liikkua - jaksamattomuus saattaa lapsi "omalle reviirille"?

Omalle reviirille? Reviiri tarkoittaa eläimen elinpiiriä. Modernissa, lapsilähtöisessä ihmismaailmassa, ei ole luontaista rakentaa perheenjäsenille yhteisen kodin sisälle reviirialueita.

"– Lapsen on hyvä oppia tiedostamaan, että hänellä on omat juttunsa ja alueensa, joita hän hallitsee. Toisaalta on myös tärkeää osoittaa, että vanhemmilla on myös oma reviirinsä ja sitä pitää kunnioittaa."

- Sen sijaan, että asiantuntija toistuvasti ajaa näkemyksissään syystä tai toisesta valitsemaansa linjaa, olisi hän neuvoa antavan asiantuntijan roolissa voinut argumentoida syyn siihen, miksi yhdenkään lapsiperheen pitäisi noudattaa voimakkaasti ilmaisemiaan neuvoja?

"– Jos jompikumpi vanhemmista ei pidä tavoitteenaan saada lasta mahdollisimman pian omaan sänkyyn ja huoneeseen nukkumaan, pitää kovasti miettiä syytä. Nukkuessa lapsi ei vanhempiaan tarvitse, mutta tarvitseeko vanhempi lasta johonkin?
"

- Asiantuntijan pitäisi kovasti miettiä syytä sille, että mikä ja kuinka tärkeä on se lopullinen peruste, joka ohjaa häntä neuvomaan lapsen pois vanhempien "reviiriltä". On loukkaavaa vihjata, että yhä yleistyvä perhepeti-valinta johtuisi selittämättömästä vanhemman tarpeesta.

Käsitän asiantuntijan asenteelliset mielipiteet perusteettomana vanhanaikaisuutena, joissa korostuu se linja, että sänky ja makuuhuone on lapselle paikka nukkua, ja vanhemmille nukkumisen lisäksi seksuaaliselle kanssakäymiselle pyhitetty tila, jota ei pitäisi edes 2000-luvulle siirtyneiden vanhempien luovuttaa kaikkien perheenjäsenten yhteiseen käyttöön.

Perhepeti on jokaisen perheen henkilökohtainen valinta - se on turvatekijät huomioituna yhtä hyvä ratkaisu kuin mikä tahansa muukin nukkumajärjestys. Se ei ole vaarallinen, se ei vaaranna lapsen kehitystä, se ei poissulje vanhempien mahdollisuutta ylläpitää parisuhteen intiimiä kanssakäymistä.

Nukun helmikuussa kolme vuotta täyttävän poikani kanssa samassa vuoteessa. Nukumme pienessä rivitalo-osakkeessa, jonka ostin lähes 10 vuotta sitten varsin erilaisessa elämäntilanteessa - osakkeen huonemäärä ei lisääntynyt oman lisääntymiseni myötä. Yhden makuuhuoneen käsittävä kotimme kykenee täyttämään edelleen kaikki perhe-elämämme tarpeet.

Aloite riittämättömyydestä tulee aikanaan lapseltani - ei minulta. Elän tyytyväisenä ja asiantuntevana tiedostaen sen, etten tee mitään väärin. Kun lapseni osoittaa tyytymättömyytensä tilanteeseen, on uusien ratkaisujen aika.

Nyt on hyvä hetki vetää asiantuntijatasolla pää pois '70-luvun Leviksistä, ja herätä ajatuksineen tähän päivään.

perjantai 25. marraskuuta 2016

Imetys tappaa parisuhteen?

Helsingin sanomat on julkaissut tänään 25.11 kirjoituksen, jonka otsikkona on "Imetys tappaa parisuhteen – kun siirryin korvikemaitoon, seksihaluni palasivat".

Kyseessä on siis mielipidekirjoitus - kirjoittajan oma tarina, omasta henkilökohtaisesta valinnastaan. Tällaisen kirjoituksen esille tuomiseen on vapaus jokaisella. Otan kirjoituksen kuitenkin käsittelyyn, koska julkaisija on valtakunnallinen sanomalehti, ja kirjoitus sisältää disinformaatiota tärkeästä asiasta. Alla muutama valikoitu lainaus kirjoituksesta:

"Vauvan syntymän jälkeen minut yllätti se, että joka tuutista suorastaan pursusi kehotuksia imettää lasta. Jo synnytyssairaalassa syliini tungettiin erilaisia imetyksestä kertovia oppaita, joissa imetyksen tärkeyttä korostettiin alleviivauksin."

- Tämä on kirjoituksen positiivisin osuus. Tämä on tavoite, joka pitäisi näkyä vielä laajemmin - oppaiden lisäksi myös synnytyssairaalan henkilökunnan sekä neuvolahenkilökunnan pitäisi osata kertoa imetyksestä ja imetyksen fysiologiasta nykyistä paremmin.

Tämä on tulosta sille työlle, jota imetyksen eteen tehdään. Työn tarkoitus on auttaa perheitä - äitejä, isiä ja vauvoja - ei ärsyttää niitä, jotka syystä tai toisesta siirtyvät korvikkeisiin.

"Meille, jotka olemme kasvaneet kilteistä tytöistä aikuisiksi naisiksi, on hyvin vaikea vastustaa näin selvää ohjausta. Lisäksi, jos jostain syystä imetys ei ota luonnistuakseen, netin keskustelupalstojen kirjoittajat ovat kyllä valmiita syyllistämään juuri äidiksi tulleita naisia."

- Suuri osa synnyttäneistä äideistä kokee, että ohjausta on edelleen liian vähän tai se on huonoa. Tätä näkemystä tukee myös se, että imetysluvut ovat maassamme surullisen alhaisia edelleen.

Olen vuosien ajan seurannut aktiivisesti keskusteluryhmien imetyskeskustelua. Olen havainnut suurissa määrin syyllistymistä, mutta syyllistämistä en nimeksikään. Imetyspettymyksestä kärsivät saavat tukea, ja lyhyenkin ajan imettäneille painotetaan, että jokainen tippa äidinmaitoa on ollut arvokasta.

Imetykseen liittyvää syyllistämistä kohdistuu vakavimmin imettäjiin. Se näyttäytyy valitettavan heikkotasoisena imetysohjauksena, asenteellisuutena ja virheellisen tiedon jakamisena terveydenhuollon toimissa. Tämä on surullista erityisesti siksi, että kyseessä on auktoriteetti, ei nimimerkin takaa huuteleva trolli. Terveisiä taas neuvolatädeille ja -sedille.

"Haluaisin tuoda imetyskeskusteluun toisen näkökulman. Kuulin jo raskausaikana imettämisen suojaavan uudelta raskaudelta. Ensin ajattelin, että onpas kätevää! Ei tarvitse miettiä ehkäisyasioita, kun imettää lasta."

- Imetys ei ole ehkäisy. Tämä on syytä muistaa. Toimivista ehkäisymenetelmistä kannattaa kysyä asiantuntevilta ammattitahoilta.

"Otin asian puheeksi mieheni kanssa ja punnitsimme eri vaihtoehtoja. Siirretäänkö lapsi kokonaan korvikemaidolle? Kuinka kauan mies jaksaa olla ilman seksiä? Kumppanini oli sitä mieltä, ettei enää hetkeäkään."

- Tässä kohtaa heräsi epäilykseni tarinan aitoudesta.

Tällainen seksipeto ei edusta tavanomaista isätyyppiä. Isän kuuluu ymmärtää se, että synnytys on toisinaan fyysisesti erittäin raskas ja kehoa kuluttava. Synnytyksestä toipuminen ja palautuminen fyysisesti yhdyntäkykyiseksi saattaa viedä aikaa useita kuukausia. Epäitsekäs, lastaan ja lapsensa äitiä kunnioittava mies ei painosta, vaan odottaa aloitetta toipuvalta osapuolelta.

Hetkelliseen seksittömyyteen ei kuole, eikä se ole vaaraksi terveydelle. Ahdistumisen varalta luonto opettaa miehelle jo puberteetin aikana keinon, joka mahdollistaa säkkien tyhjäämisen omatoimisesti - tämä on parempi vaihtoehto kuin vallan käyttäminen puolisoa vastaan.

"Mietimme, mikä on vauvalle todella tärkeintä: paras mahdollinen ravinto vai vanhempien paras mahdollinen parisuhde?"

- Tämä kysymys olisi kuulunut muotoilla kirjoituksen kokonaisuus huomioituna näin: "Mietimme, mikä on vauvalle todella tärkeintä: paras mahdollinen ravinto vai vanhempien tauoton seksielämä?"

"Toivon, ettei imetystä tuputettaisi niin voimakkaasti ainoana vaihtoehtona. Sen seuraukset parisuhteelle ja ydinperheelle voivat olla raskaat. Harva parisuhde kestää puolen vuoden tai jopa vuoden seksittömyyttä, mikä on nykyinen imetyssuositus."

- Kansainvälisesti noudatettava säädös edellyttää, että terveydenhuoltohenkilöstö ohjaa imetykseen ja kannustaa imettämään. Se ei ole tuputtamista.

Imetys ei yksistään ole mikään seksintappaja. Imetys ei kaikissa tapauksissa vaikuta seksihaluihin millään lailla, ja joissakin tapauksissa se voi myös vahvistaa niitä. On täysin luonnollista, ettei seksi ole kuukausi sitten synnyttäneellä äidillä päällimmäinen halu tai halu lainkaan - imetti tai ei.

Hyvän parisuhteen edellytys on ymmärrys ja kunnioitus. Hyvä parisuhde kestää seksittömän ajanjakson, kun molemmat osapuolet tiedostavat sen, että väliaikainen seksihaluttomuus johtuu luonnollisista syistä.

Lapsi muuttaa aina perheen arkea. Lapsi muokkaa aina synnyttäneen äidin kehon toimintaa. Tämä on osa luontoa - myös isän pitää asia ymmärtää.

Kirjoittajan nimimerkkiin "Olen äiti, vaikka en imetä" vielä viitaten:

-  Niin olet. Imetys ei ole asia, joka määrittää vanhemmuuden paremmuutta tai rakkautta lasta kohtaan. Äiti on aina saman arvoinen - imetti tai ei.

Kaikkea hyvää kirjoittajalle ja tsemppiä vanhemmuuteen. Tietoa ja ymmärrystä myös.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Mikä yksinäisyys?

Taustalla pauhaava televisio paljasti juuri alkaneen A2-illan, joka käsittelee yksinäisyyttä.

Yksinäisyyteen vaikuttaa toki monta tekijää; maailman muuttuva rakenne ja yhteiskunnan laajat sosiaaliset tekijät. Viis niistä. Tyylikäs keskustelu ja hienot termit kulkeutuvat usein perusasioiden edelle - perusasioiden, jotka pitäisi huomata ja ymmärtää.

Kuulin menneenä päivänä leikki-ikäisen lapsen toteavan, että hän on joskus yksinäinen.

Ympärillä oleva aikuisjoukko hymähti; lapset ovat lapsia, lapset kopioivat aikuisen mallia ja aikuisen puheita. Ei lapsi voi olla yksinäinen - lapsen taustaan kuuluu kuitenkin huoltaja(t) ja iästä riippuen myös päiväkoti tai koulu.

Ihminen ei voi olla yksinäinen, jos ihmisellä on ihmisiä ympärillä - eikä varsinkaan, jos ihminen on lapsi.

Poistuin tilanteesta. Lähdin kaljalle. Kokemani tilanne jäi sykkimään alitajuntaani.

Se heräsi henkiin baaritiskin ympärillä, jossa kynnelle kykenevät, eläköityneet ihmiset, keskustelivat jo kuolleista porilaisista vaikuttajista, ruuhkavuosista maatalouden valtavuosina ja seksistä 1950-luvulla.

Olisin ollut yksinäinen tässä seurassa jos en olisi ollut kaikkea sitä mitä olen - kaikesta kiinnostunut tiedonkerääjä kalja kädessäni.

Ihmisen psyykkisen kehityksen ja läheisyyden tunteen tärkeys on noussut esiin vasta viime vuosina. Ihmisen tarvetta huomioidaan jo synnytyssairaalassa - syntynyt lapsi ohjataan ihokontaktiin, perheelle annetaan mahdollisuus perhepetiin, ja äitiä ohjataan imetykseen - tosin vain valitettavan heikkotasoisen tiedon puitteissa.

Tämä uusi ymmärrys on hienoa - ja olisi yhä hienompaa, jos tärkeässä roolissa oleva isäkin huomioitaisiin paremmin. Syy miksi nykyistä tasoa toteutetaan, on silti edelleen niin vanhemmille kuin monille auktoriteettiasemassa oleville terveydenhuollon ammattilaisille osin tuntematon. Tieto pitäisi kulkea käytännön mukana, mutta se ei kulje.

Kun huomioi sen, että pieniä vauvoja pidetään kaikesta huolimatta edelleen vain perunanhimoisina, tunneälyttöminä kiusankappaleina ja isompiakin lapsia aliarvioidaan vanhemman tietämättömyyden keskellä, niin ei voi ihmetellä, että miksi aikuisetkin ovat yksinäisiä.

Vauva tarvitsee läheisyyttä, vanhempi lapsi kaltaisiaan, aikuinen elämäntilanteeseen sopivaa vertaistukea ja vanhus ymmärtävää seuraa.

Vanhusten yksinäisyyttä yritetään ymmärtää, vaikka valitettavan vähän senkään alkulähteistä ymmärretään.

Verkostoituminen ja sosiaalinen media on luonut helpotusta monen aikuisen ja ruuhkavuosissa elävän vanhemman yksityinäisyyteen, mutta sekin ymmärretään usein väärin.

Facebookin äiti- ja lastenvaate-ryhmiä pidetään vain pelottavina, maailmaa demonisoivina valtakuntina, ja isä-ryhmiä vastakkainasettelevina, maailmaa vihaavina ja vieraita tissejä arvostavina keskittyminä.

No, ne ovat mitä ovat, mutta ovat ainakin sitä mitä moni äiti ja isä oikeasti tarvitsee - varsinkin yksinäiset sellaiset.

Tässä modernissa maailmassa lähes kaikki on jo ihmiselle tuttua. Paitsi muut ihmiset.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Isä - jää kotiin

Siitä on kohta kaksi vuotta!

 - Siis siitä hetkestä, kun heräsimme ensimmäistä kertaa pienen poikani kanssa kaksin. Takana oli levoton yö; nukkumista varjosti epäonnistumisen pelko, pelko riittämättömyydestä, pelko siitä, että en ymmärrä lastani enkä osaa täyttää lapseni tarpeita.

En vieläkään koe, että olisin pelännyt aiheetta. Päinvastoin. Pelkäsin siksi, että minulla oli sisäinen halu sekä tavoite ja tulevaa varjosti epävarmuus. Kaikesta.

En tuntenut lastani - en tuntenut itseäni isäksi. Olin lukenut jo paljon lapsen maailmasta; imetyksestä, vaiheista sekä tarpeista ja pienen lapsen turvallisesta perustasta. Tämä kaikki oli vain opiskelua. Se ei ollut syvää tunnetta eikä kiintymyssuhdetta omaa lasta kohtaan; se oli sisäinen tarve tehdä oikeita ratkaisuja nuoren elämän kohdalla. Se oli myös tapani yrittää oppia ymmärtämään kaikkea tärkeää toimintaa. Sitä toimintaa, joka saattaa uudesta isästä tuntua turhauttavalta ja mikä luo uudelle isälle usein ulkopuolisuuden tunnetta.

Ulkopuolisuuden tunne: se kohtaa monen tuoreen isän. Eikä ihme. Monelle isälle vanhemmuus konkretisoituu vasta silloin, kun lasta ajetaan sairaalasta kotiin. Ja hiljaa ajetaankin. Se on yhtäkkinen ja hidas herääminen.

Mies ei aina ymmärrä, että synnytys - uuden elämän lähtöviiva - on vanhemmuuden kivijalka. Synnytys heijastaa myöhempään aikaan niin äidin kuin isänkin elämässä. Pienet synnytysyksiköt ovat historiaa, synnytys on Suomessa epätasa-arvoista niin vaihtoehtojen kuin matkankin suhteen. Halu kasvaa isyyteen jo raskausaikana vaikuttaa isän asenteeseen, ja ymmärryksen kautta tulevaan oikeanlaiseen tukemiseen. Tämä kaikki näkyy myöhemmin luottamuksena isää kohtaan ja auttaa isä-lapsi -suhteen kehittymisessä.

Omalla kohdallani kaikki tapahtui vastoin nykyistä ymmärrystäni, nykyistä haluani toimia ja nykyistä helvetin suurta rakkauttani lastani kohtaan.

Palaan kirjoitukseni alkuun.

Kohta on kulunut kaksi vuotta siitä kun jäin koti-isäksi. Kaksi vuotta on lyhyt aika aikuisen elämässä, mutta pitkä aika lapselle ja lapsen vanhemmalle, joka yhtenä aamuna herää uuteen aktiiviseen elämään - elämään, joka pitää sisällään kaksi elämää, ja joiden molempien arvo on mittaamaton.

Koti-isyyteni ei ollut valinta, se oli sattuma ja vastoinkäyminen, joka kääntyi onneksi.

Muistan ne ensimmäiset aamut, kun nostin poikani sängystämme alas. Poika konttasi milloin mihinkin, minä kuljin perässä - pelko perseessä. Tiiviiseen yhteiseloomme on mahtunut monta erilaista päivää ja tunnetta; huomaamatonta kehittymistä, uuden oppimista, iloa, onnea, asioiden sanoittamista, hetkellistä vitutusta ja turhautumista, mutta aina rauhallisuutta sekä turvallisuuden tunnetta.

Pieni poikani opetti minut nopeasti antamaan itselleen läheisyyttä ja rauhaa. Poikani opetti minut tuntemaan itseni isäksi. Isänä opin toimimaan lapseni eduksi - vuorovaikutus osui kuin täydellinen pitkäveto tonnin kertoimella.

Olen tutustunut menneiden vuosien aikana moniin erilaisissa tilanteissa eläviin isiin. Mieleeni on jäänyt erityisesti koti-isinä olleiden miehien poikkeukseton rauhallisuus, epäitsekkyys, välitön lapsilähtöisyys ja ainavalmius arkisiin, yllättäviin tilanteisiin.

Isä on loistava lastenkasvattaja, joka roolinsa opittuaan toimii luontaisesti lapsen etua ajatellen; yksinkertaisesti ja ymmärtäen, hetki hetkeltä.

Lähes kaksi vuotta sitten alkanut koti-isyyteeni päättyy kuukauden kuluttua. Odotan tulevaa aikakautta kiitollisena, mutta myös haikeana - tämä taakse jäävä kaksivuotinen on ollut elämäni opettavin, kasvattavin, merkityksellisin ja rikkain aikakausi - rikkain siitä huolimatta, että olen elänyt taloudellisesti vähemmällä kuin koskaan aikaisemmin.

Siinä missä haluan korostaa äidin ansaitsemaa tukea synnytyksessä, imetyksessä ja vauvan kanssa pesimisessä, haluan myös korostaa isän tärkeyttä ja isän luontaista, alati kehittyvää osaamista, joka toteutuu aina vanhempien yhteisymmärryksessä.

Isää pidetään edelleen surullisen usein äitiä vähempiarvoisena. Vanhemmuus on edelleen epätasa-arvoista. Muutos vaatisi asennekasvua niin äideiltä kuin isiltäkin. Molemminpuolisella ymmärryksellä päästäisiin pitkälle.

Ymmärryksellä, joka käynnistyisi jo parisuhteen alkaessa ja kantaisi läpi raskausajan, synnytyksen sekä jatkuisi toisinaan haasteellisessa perhe-elämässä.

Näin on helppoa todeta. On helppoa neuvoa. Erityisen helppoa on vakuuttaa itselleen, että seuraavan lapsen kohdalla - jos sellainen tulisi - heittäisimme yläfemmat ensimmäisenä koti-isyysaamuna.

On helppoa kuvitella, että en olisi enää niin paska isä kuin mitä olin lapseni ensimmäisen vuoden aikana.

Varma olen kuitenkin siitä, että saisin uudelleen mahdollisuuden tähän hienoon ja rakkaaseen aikakauteen, jonka jokaisen isä-lapsi -parin pitäisi saada kokea - edes lyhyenä ajanjaksona.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Ruutuaika pilaa lapsen

Muistan hyvin ajan lapsuudestani, kun jäyhä isoisäni - sodat läpikäynyt veteraani - istuu hiljaa nojatuolissaan. Tuijottaa televisioruutua joka lähettää lähinnä lumisadetta. Muutaman tunnin tyhjänkatsomisen jälkeen, puoliunessa, hän komentaa lankapuhelimella jälkikasvunsa talon katolle heiluttamaan antennia. Tai oikeastaan komento delegoidaan vaimolle.

Viinakin olisi vielä elämänkulkua helpottanut, jos sitä olisi kyennyt hankkimaan. Viimeinen viinanhakureissu päättyi siihen, kun traktori lipsahti kyläkaupan seinästä sisään.

Koetaan, että ennen kaikki oli paremmin. Ennen ei ollut mobiililaitteita eikä sosiaalista mediaa. Ennen kunnioitettiin myös sotaveteraaneja.

Kunnioitus oli sitä, että veteraani jätettiin tuoliinsa taskumatteineen. Veteraani oli vittumainen äijä, jonka käskyt huomioitiin, mutta ei ymmärretty - tai haluttu ymmärtää - mistä viinanhimo, jäyhyys ja kaikki passiivisuus juontaa.

Lapsena ja vielä aikuisenakin ainakin minun on ollut helppoa ymmärtää, että tuki isovanhemmilta tulee yksinomaan "pörssistä".

Entä mitä sitten lapsen elämä oli yleisesti '50-luvulla - silloin kun oman sukupolveni vanhemmat olivat lapsia?

- Silloin oli radio. Oli muiden muassa metsäradio ja Niilo Tarvajärvi. Oli aikuisten oma rajoittunut vapaa-aika. Ei ollut Yle Areenaa, josta lähetyksen olisi voinut toistaa jälkikäteen kun kakara huutaa päälle. Kakaran oli syytä pysyä vaiti. Jos kakara pysyi lestissään, annettiin mahdollisuus kuunnella Markus-sedän lastentunti.

Oli alhaisempi elintaso. Vedottiin raskaisiin työpäiviin. Ei jaksettu keskittyä lasten leikkeihin. Oliko virikkeitä? - Ei. Virike-sanaa ei tunnettu. Oliko isovanhemmista apua? - Ei. Ne olivatkin yleensä jo kuolleet.

Porvallisissa perheissä palkattiin lastenhoitaja. Mikä oli lastenhoitajan tehtävä '50-luvulla? -No, se riitti, että lapset pysyivät fyysisesti hengissä. Ja hiljaa. Ajateltiinko kiintymysvanhemmuutta tai lapsen kehityspsykologiaa? - Ei. Ne olivat tuntemattomia käsitteitä.

Nyt mediassa - siis sosiaalisessa mediassa -, ruudun ääressä, yhteiskuntamme on huolestunut ruutuajasta. Lastenpsykiatrit laskevat kilvan minuuttitarkkuudella sopivaa ruutuaikaa ja ovat huolissaan siitä, ettei lapset saa enää oikeanlaiseen kehittymiseen vaadittavaa huomiota. Lapsista tulee levottomia.

Keskittyminen tunniksi sanomalehteen on pienempi paha kuin vartin mittainen kännykkäaika, koska kännykät pirstaloivat lapsen kehitystä.

Lastenpsykiatreille tiedoksi: 1950-luvulla olisi laskettu radioaikaa, jos siihen olisi ollut laaja vaikutusmahdollisuus ja jos lapsen maailma olisi kiinnostanut ajattelevia huoltajia siinä määrin kuin tänä päivänä.

Tiedoksenne myös se, että ruutuajan ulkopuolinen tekeminen on ratkaisevaa, ei se, että kuinka paljon ruutuaikaa on. Ruutuajan ulkopuolinen tekeminen vaikuttaa myös ruutuajan määrään.

Ja tiedoksi kaikille yhteisesti: ei kannata lytätä sitä äitiä joka näpyttelee kännykkää imettäessään, tai sitä isää joka työntää puhelin kädessään vaunuja nukkuva lapsi kyydissään.

Suurella todennäköisyydellä nämä vanhemmat tekevät kaiken entistä paremmin ja ajattelevat laajemmin - eivätkä vähiten siksi, että ruutu antaa paljon myös modernia sekä tärkeää tietoa.





torstai 25. elokuuta 2016

Äidit ansaitsevat mitalin?

Facebookissa leviää kirjoitus, jossa perheenisä vaikeroi arkielämässä kohtaamaansa järkytystä, joka on ilmentynyt äidin lomamatkan aikana.

Kirjoitus on kerännyt lähes 20 000 jakoa ja päätynyt iltapäivälehden artikkeliin.

Lukiessani kirjoitusta minut valtasi ihmetys jo alkuvaiheessa, ja se ihmetys vahvistui kohti loppua.

Kirjoitus antaa vahvana mielikuvan, että arkielämä pienten lasten kanssa olisi äidin pääasiallisena vastuuna ja lähinnä vain äideiltä löytyisi se riittävä voima pyörittämään lapsiarkea - sitä lapsiarkea, joka saattaa kokemattomasta tuntua sekasortoiselta.

Todellisuudessa se kokematon voi olla mies, mutta se voi olla myös nainen.

Tänä päivänä, vuonna 2016, meidän olisi pitänyt olla jo irtaantuneita "me miehet" ja "te naiset" -käsitteistä ja siitä ajatuksesta, että nainen on voimakkaampi osapuoli kodin- ja lastenhoidossa ja mies tienaavana työntekijänä.

Muistan menneiltä ajoilta niitä lyhyitä pätkiä, kun jäin lapseni kanssa kahden. Se oli minuuttien laskemista ja loputonta odottamista, että koska tämä tuska loppuu.

Muistan ajan, kun jäin kokemattomaksi koti-isäksi vailla varoitusaikaa. Lapsi ei vielä kävellyt, ei tuntenut minua enkä minä tuntenut lastani.

Lapsi reagoi voimakkaasti muuttuviin tilanteisiin - eikä tilanne normalisoidu viikossa, harvoin kahdessakaan. Nostan hattua itselleni, etten jäänyt avuttomaksi, vaan kehityin tilanteen mukaan ja jatkan kehittymistä edelleen - oppien jatkuvasti uutta. Oppien asioita mitä en joutunut tekemään ensimmäisten yli 30 elinvuoteni aikana.

En ymmärtäisi kunniamainintaa lapseni ja minun yhteisestä retkestä - en ymmärtäisi arvostusta antavia sanoja, koska ne kohdentuisi minuun vain siksi, että olen isä enkä äiti.

Olen paljon tekemissä pienten lasten vanhempien kanssa - niin miesten kuin naistenkin.

Tunnen miehiä, jotka ovat työelämässä ja sen lisäksi pyörittävät yksin lapsitalouden pakkaa, kukin mistäkin syystä - esimerkkeinä ero, puolison sairaus tai puolison kuolema.

Voima, selviytymisvietti ja kaikkensa antaminen terveen perheen etua ajatellen, ei ole sidoksissa sukupuoleen, vaan yksilölliseen sukupuolesta riippumattomaan tahtoon.

Yksistään äitiyden ja naissukupuolen ylistäminen toimii sosiaalisessa mediassa huomiota saavana perseennuolemisena, mutta mitään asia-arvoa tällaisella tekstillä ei ole.

Tunnen ja tiedän kaksi mielestäni mitalin arvoista vanhempaa.

Toinen on hyvän ystäväni äiti. Yhdeksän lapsen äiti, ja monen eläimen huoltaja, joka lukuisista vaikeuksista ja vähävaraisuudesta huolimatta on aina pitänyt huolta lastensa kavereistakin. Minustakin. Hyväntuulisena ja iloisena.

Toinen on ystäväni. Mies, joka jäi menneinä vuosina kuuden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Lapset aikuisikään saatuaan, ei mies ole vieläkään päässyt roolistaan irti - muutama viikko sitten, muutaman päivän mökkireissullamme, tämä mies vastasi yksin, joka päivä, 25:n miehen aamu- ja iltapalasta, lounaasta ja päivällisestä. Vapaaehtoisesti ja vain siksi, koska halusi.

Mitä mieltä he olisivat mitalista? - Tuskin mitään. Ihminen, joka vastaa vastuullisesti rakentamastaan elämästä, suurella tai vähemmän suurella työllä, on onnellinen.

Arvostakaa vanhempia, älkää äitejä tai isiä.

maanantai 30. toukokuuta 2016

Tissejä ja tunteita

Imetys on asia, joka pitää sisällään äärimmäisen vahvoja tunteita - aina ja kaikkialla.

Imetys on onnellisuutta, se on iloa ja riemua, mutta toisinaan myös turhautumista ja pettymyksen tunnetta.

Tavoitteen saavuttanut imetystaival on ikimuistoinen, kuten myös imetys, jonka äiti syystä tai toisesta kokee epäonnistuneeksi.

Imetys kokonaisuutena ei noudata vain yhtä tiettyä kaavaa. Jokainen imetystarina on yksilöllinen. Imetys vaatii usein teknillistä, yksilökohtaista osaamista, koska kaikki äiti-lapsi -parit ovat erilaisia.

Imetys ei ole vain lapsen ravintotarpeen tyydyttämistä, vaan muistamisen arvoisena myös rauhaa ja turvan tunnetta.

Suomessa toimii suuri, jatkuvasti kasvava imetysarmeija, joka pitää sisällään vapaaehtoisia, koulutettuja tukihenkilöitä, jotka auttavat imetykseen liittyvissä ongelmissa. Koulutettavia olisi enemmän kuin mitä koulutukseen vaadittavia resursseja. Miksi? - Ehkä nimenomaan siksi, että imetys on yksi perhe-elämän suurimmista tunnetekijöistä.

Julki-imetys ei ole imettävälle äidille itsestäänselvyys missään vaiheessa imetystaivalta.

Vain aniharva äiti imettää julkisesti imetyksen alkuvaiheessa, monet eivät imetä edes läheistensä nähden.

Äidin päätökseen julki-imetykseen liittyen vaikuttavat monet tekijät - lapsen käyttäytymisessä esimerkkeinä mainiten yksilöllinen liikehdintä imetyksen aikana tai lapsen kieltäytyminen imetyssuojasta. Lasta ei voi suostuttaa syömään huomaamattomasti harson alla.

Julki-imetys ei ole provosoimista. Sillä ei haeta huomiota vaan päinvastoin, imetys pyritään suorittamaan aina mahdollisimman vähällä huomiolla.

Näkymätöntä imettämistä ei kuitenkaan ole olemassa, ja tämä johtaakin siihen, että tasaisin väliajoin julki-imetykseen puututaan niin yksittäisten kulkijoiden kuin yritysten työntekijöidenkin toimesta.

Sosiaalisen median aikakaudella yritykset ottavat kantaa palautteeseen nopeasti. Vastaukset ovat järjestään odotusten mukaisia ja imetysasioissa imetysmyönteisiä, mutta eivät aina tilanteen kohdannutta imettäjää kunnioittavia.

Imetykseen puuttumista pahoitellaan, mutta toisinaan myös rivien välissä puolustetaan toimintaa vääristäen tilannetta esimerkiksi liiallisella paljaan ihon esillä olemisella.

Se on väärin. Julkisesti imettävä äiti ei paljasta enempää kuin tarve vaatii, ja jokaisen äidin oikeus on imettää - paikasta tai tilanteesta riippumatta.

Media kiteyttää tapaukset linjalleen uskollisina "äitejä ei kannata suututtaa" -tapaan. - Se on aliarvioivaa. Ei ole kyse vain äideistä ja naisista, vaan kaikista ihmisistä, jotka tuntevat imetyksen perustiedot ja syyn miksi imetystä pidetään tärkeänä.

En näe eroa imetetyn ja korvikkeella kasvaneen lapsen välillä. En ymmärrä vertailua imettäneen ja imettämättä jättäneen äidin välillä.

Pelimerkkini eivät myöskään riitä puhumaan uskottavasti imetyksen eduista.

Osaan kuitenkin läheltä imetystä seuranneena ja sen myötä imetyksestä kiinnostuneena kertoa etenkin siihen liittyvistä tunteista.

Kirjoituksessani toistuukin tunnepuoli.

Keskikaljalta tuoksuvana, pienen imetetyn pojan tavallisena isänä - joka ei häpeile edes kuivunutta majoneesia partakarvoissaan - kerron voimasanaa säästämättä, että ajattele ennen kuin puutut imetykseen.

Ajattele imetetyn lapsen isänä, ajattele isovanhempana, ajattele neuvolatyöntekijänä, ajattele lääkärinä ja hammashoitajana.

Ennen kaikkea, ajattele ohikulkijana ja imetystilanteen kohtaavana yrityksen edustajana.

Sanoillasi saattaa olla suuri merkitys. Ne saattavat rajoittaa perheen arkielämää. Ne saattavat johtaa imetystaipaleen päättymiseen. Sanat saattavat aiheuttaa ikuisen henkisen arven.

Jos välität, niin jumalauta, ajattele.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Tukiverkostona Facebook

Mietin lähes joka päivä vanhemmuutta ja omaa rooliani. Mietin, että millaista elämäni olisi ilman lasta. Mietin, että mitä kaikkea voisinkaan tehdä ja toteuttaa, jos kaksivuotias taapero ei raapisi sieluani verille tekemisillään.

Mietin, että millaista elämäni olisi nykyisessä tilanteessa, jos omaisin vahvan tukiverkoston joka antaisi mahdollisuuden niin kutsutulle omalle ajalle.

Olen ollut lapsiarjessa lujasti kiinni 2 vuotta ja 2 kuukautta; viimeisen vuoden aikana liikkunut monesti jopa jaksamisen rajoilla.

Olen tympääntynyt toisinaan jopa asioihin, joita pidän tärkeinä ja lapsen edun mukaisina. Olen elänyt helvetillisessä väsymyksessä.

Olen ajatellut, että jos lapsi vielä kerrankin tänään protestoi tai huutaa, niin tilaan taksin ja poistun Bar Jussikkaan juomaan ainakin 100 kaljaa. Tai poistuisin, jos voisin.

Väsyneenä, elämääni kyllästyneenä, avaan facebookin ja kerrytän lisä-ärsytystä lukemalla päivästä toiseen toistuvia yhteiskunnallisia juupaseipäs-väittelyjä, pohtien, että onko näin monella muulla henkilökohtainen elämä niin hyvällä mallilla, että suurimpana murheenaiheena on se, muistaako kaikki paikalliset maahanmuuttajat riisua uimahousunsa saunaan mennessään.

Perheasiakeskusteluihin liittyen "odotas kun..." -kommentit aiheuttavat ehkä suurinta tuskaa. Mikä saa ihmisen vähättelemään apua tai vertaistukea hakevan tilannetta?

Skrollaan kuitenkin alaspäin ja huomaan linkin hienosta huvilasta. Saatesanoihin on puettu tieto siitä, että meille, facebookissa toistemme kanssa ystävystyneille isä-ihmiselle on varattu ansaitsemamme mökkiviikonloppu aktiivisen järvenpääläisen, ryhmämme "äitihahmon" toimesta.

Sosiaalisen median positiiviset vaikutukset ovat vailla vertaa.

Seinäjokelainen 47-vuotias isä huomaa elävänsä samanlaisessa tilanteessa 22-vuotiaan porvoolaisen kanssa.

Kotkalaismies voi todeta, että rovaniemeläinen, kahden tyttölapsen faija, on se ihminen, joka omaa samanlaiset ajatukset - samanlaisen maailman.

Helsinkiläisen, tärkeistä sairaalalaitteista vastaavan isän humoristisia kommentteja lukiessa pohtii aina, että onko kirjoittaja helvetin viisas, helvetin hullu vai sekä että - merkityksetöntä joka tapauksessa, sillä antamansa tuki tarpeen tullessa on korvaamatonta.

Kausalalainen, metallialan yrityksessä työskentelevä insinööri, saa kahvituoppi-kuvillaan neljäkymmentä Juhla Mokka -jätkää juomaan laadukasta, kahvilta maistuvaa tummapaahtoista mokkaa - eikä vain juomaan, vaan myös nauttimaan kahvista. Pieni asia, mutta joka päivä toistuva tärkeä nautinto. Tummaa mokkaa nauttiessa on ilo kuunneella turenkilaisen isän kitaralla säestämää lahjakasta laulantaa jengimme elämästä.

Vantaalainen, kirjaimellisesti reilu 4-kymppinen, vakavakatseinen herrasmies, kertoo faktat kun nuoremmilla faijoilla lähtee lapasesta. Samanikäinen, verbaalisesti lahjakas luvialainen saa itseironisilla kommenteillaan kaikki nauramaan - vakavuudenkin keskellä.

Suomussalmelainen hauskuuttaja perustaa haaveilemansa yrityksen. Kumppanin yritykseensä hän löytää yhteisöstä, johon molemmat ovat liittyneet toisiaan tuntematta, vain isyyden ollessa yhteinen tekijä.

Päättäessäni perustaa blogin, otin tietotekniikasta mitään ymmärtämättömänä yhteyttä Sastamalassa asuvaan, samaan isäyhteisöön kuuluvaan IT-alan yrittäjään, joka ystävänä antoi avustuksensa.

Eri puolilla Suomea asuvat ihmiset huomaavat, että hei, vaikka olemme kovin erilaisia, me olemme samanlaisia. Mielipide-ero, etninen tausta tai poliittisen näkemyksen eriävyys ei ole este ystävyydelle, jos osapuolet omaavat huumorintajua ja kyvyn kunnioittaa toista ihmistä.

Siitä huolimatta, että fyysinen tukiverkosto on pieni, en ole koskaan yksin. Kukaan meistä ei ole.

Yleisesti ajatellen sosiaalinen media on rajattoman mahdollisuuden valtaistuin jokaiselle käyttäjälleen. Kannattaa aina muistaa, että siitä tuntemattomasta ihmisestä, jonka kommenttiin kerran vastaat, saattaa tulla elinikäinen ystäväsi.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Sana synnytyksestä ja isän roolista

Mitä on synnytys? Mikä on isän rooli?

- Synnytys on kivulias, pakollinen välttämättömyys lapsen maailmaan saattamiseksi. Pelottava, vaihtoehdoton, tiettyihin raameihin mahdutettu tilanne. Tapahtuma, josta ei voi nauttia.

Synnytys saattaa olla laajasti tavallisuudesta poikkeava ja traumaattinenkin - mutta kukaan ei välitä. Synnytyksestä keskustellaan pakonomaisella tavalla synnytyksen jälkeen, tilanteessa, jossa äiti ei ole vielä ehtinyt pohtimaan kokemuksiaan, eikä näin ollen ole valmis avaamaan kokemaansa.

Mikä on miehen rooli synnytyksessä?

- Miehellä ei ole roolia. Mies on vain kädestäpitäjä. Miehen vaikutusvalta olisi suuri, mutta sitä ei tunneta, tai jos tunnetaan, sen esille tuomiseen ei kannusteta.

Poikani syntymistä odottaessani muistan saaneeni keskusteluyhteyden kätilöön kertaalleen; ihmettelin ääneen, että miksi seinät ovat vihreät. Kätilö totesi vihreän olleen rakennusaikaisen uskomuksen mukaan rauhoittava väri.

Olen miettinyt myöhemmin, että seinien värillä oli tehtävä, mutta minulla, elävällä, synnytyksessä mukana olevalla, tulevalla isällä, ei.

No, kerrottiin minulle myös, että "nyt ehdit pitää ruokatauon, vauva ei vielä synny." Sitä ei kerrottu, että miksei vauva vielä synny. Yhdentekevää oli sekin, että äiti koki olonsa samaan aikaan tuskalliseksi.

Mitä ajattelen itse?

- Olen kuullut mielipiteitä joiden mukaan tämä moderni maailma on hieno, koska isän osallistuminen synnytykseen on lähes sääntö.

Valitettava fakta on kuitenkin se, ettei isä oikeasti osallistu.

Miten isä voisi edes osallistua, koska moni synnyttävä äitikään ei saa tietoonsa positiiviseen kokemukseen pyrkivää vaihtoehtoa?

Miten isä voisi osallistua synnytykseen, elämässä, jossa onnistunut synnytys tarkoittaa vain sitä, että äiti ja lapsi pysyvät hengissä?

Kumpi aiheuttaa enemmän pahaa mieltä; se, että äidin synnytyskokemuksen tärkeyttä yleisesti väheksytään vai se, että isän roolia aliarvioidaan?

- Kumpikin. Isänä kuitenkin vastaan isän aliarvioimisen tuskan tunteesta. Isä on tuki-henkilö. Isän roolissa pitäisi tietää, isän roolissa pitäisi ymmärtää. Isä on se, joka on jatkuvasti läsnä - alusta loppuun.

Isän velvollisuus ja oikeus on luoda henkinen voima fyysiseen suoritukseen. Synnytys on vähintään kolmen kauppa.

Harmittaa, etten itse kokenut tarpeelliseksi tietää synnytyksestä mitään. En osannut auttaa, en osannut osallistua.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että lapseni sai minut kiinnostumaan lapsen elämästä - omasta mielestäni ehkä liian myöhään, mutta kuitenkin.

Vuosi lapseni syntymän jälkeen facebook-feediini ilmestyi porilaisen ravintoloitsijan paikallislehdestä kuvaama imetysuutista käsittelevä kuva, jossa esiinnyin - olin ainoa mies kymmenien naisten joukossa. Nauruhymiöillä väritetyt saatesanat kertoivat, että "uutta ja tietämätöntä isää viedään sata-nolla, se on pakotetusti mukana naisten jutuissa." Ensimmäisten kommenttien joukosta löytyi maininta pervoudestakin, koska äidinmaito heruu tisseistä. Miettikää, tisseistä. Tissithän ovat vain osa seksiä.

Saatesanoista - kuten kymmenistä kommenteistakin - huokui yksinomaan fiilis, että kuva olisi minun häpeäpaaluni - se olisi häpeä, koska olin kiinnostunut lapseni elämästä. Olin kiinnostunut imetyksestä, eli siitä asiasta, joka oli ollut lähes vuoden suuri osa lapseni elämää ja nyt jo 2 vuotta ja 2 kuukautta.

- Luin ja hymyilin.

Nyt kuitenkin, kun asiaa ajattelen, niin mietin vakavissani mitä voisimme tehdä, että isätkin osaisivat vastaanottaa tärkeän roolinsa ja samalla auttaa lapsensa äitiä ja ennen kaikkea omaa lastaan - tulematta naurunalaiseksi.

Ei ole ihme, että isyyden usein koetaan jäävän äitiyden alapuolelle, eikä ole ihme, että vanhemmat kokevat pettymyksiä. Äiti kantaa tietämättömyyden tuskan, ja isälle luodaan erikoinen leima, jos yrittää olla tiedon takana ja tukena.

Tuleville vanhemmille suosittelen, että lukekaa ja opiskelkaa oma-aloitteisesti - se on teidän polkunne onneen. Facebookista(kin) löytyy monia tärkeitä ryhmiä hakusanoilla "synnytys", "imetys" ja "vanhemmuus".

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mitä eroa on rahtarilla ja terveydenhoitajalla?

Olen lähettänyt aiemmin tänä vuonna palautetta Porin perusturvan osastonhoitajille valtakunnallisesta ongelmasta, joka liittyy neuvolatoiminnan asenteellisuuteen. Keskityin ihmettelemään vääränlaisten ja jopa haitallisten ohjeiden jakamista sekä tahdosta puuttua epäolennaisiin, perheen henkilökohtaisiin valintoihin.

Palautteeni vastaanotti kymmenkunta neuvolatoiminnassa mukana olevaa henkilöä. Kahdelta sain vastauksen - toinen vastaus oli asiallinen; siitä huokui ymmärrys ja ongelmien tiedostaminen. Toisen vastauksen sisällössä ohitettiin kaikki ajatukseni ja kerrottiin vain neuvolatoiminnan perimmäisestä tarkoituksesta - ihan kuin minä en sitä olisi tiennyt.

En olettanut, että palautteeni saisi aikaan hetkessä näkyvää muutosta tai mitään muutosta laisinkaan, mutta olisin olettanut, että se herättäisi laajemmin tarvetta antamaan vastauksia.

Arvo Ylpön ja muiden aikakautensa neuvolavaikuttajien tarkoituksia en tunne, mutta luulisin, ettei toiveena ollut se, että sadan vuoden päästä lapsen edun mukaiset tavoitteet asettanut äiti poistuu neuvolasta itkien.

Raskaan liikenteen ammattilaisilta edellytetään tarkasti ammattipätevyyttä työhönsä. Laki ja asetus tietää, että vasta tietyn oppimäärän jälkeen kuorma-autonkuljettaja on kelvollinen harjoittamaan työtään liikenteessä - on laskettu kuinka monta tuntia pitää istua luokkasalissa, että tuntuma ajoneuvon hallintaan säilyy.

Luultavasti leipä elättää monta sellaistakin, jotka omissa ajatusmaailmoissaan kuvittelevat, että tuhoisalta Konginkankaan turmaltakin olisi vältytty jos osallisina olleet, kokenut ja hyvin ajoneuvoaan hallinnut yhdistelmäajoneuvonkuljettaja ja linja-autonkuljettaja olisivat istuneet muutaman tunnin koulutuksissa - pulpetin ääressä.

No, hyvä, että rekkakuskin ammattitaidosta pidetään huolta - vaikkakin sillä tavalla, joka olisi terveydenhuollon ammattilaisten kouluttamiseen otollisempi.

Terveydenhoitajalta ei kuitenkaan vaadita riittävää pätevyyttä ammattiinsa. Ei siitäkään huolimatta, että he ovat usein perheelle ainoa auktoriteetti ja näin ollen perheiden päätökset syntyvät sanojensa mukaan - harva uusi, väsynyt vanhempi tarkistaa faktoja.

Terveydenhoitaja tekee vastuullista työtä ja näin ollen terveydenhoitajan tulisi saada nauttia ammattiylpeydestä siinä missä rahtarinkin, mutta valitettavasti terveydenhoitajan pätevyyttä ja tärkeyttä ei yhteiskunnassamme arvosteta samalle tasolle.

Terveydenhoitaja jakaa ravintosuosituksia vauvoille, mutta riittävää koulutusta, kuten imetysohjaajakoulusta, ei vaadita. Tämä on surkuhupaisaa, sillä rintamaidon pitäisi olla lapsen pääasiallinen ravinto ensimmäiseen ikävuoteen saakka.

Vanhana vitsinä pidetään sitä, että ajojärjestelijän ja rahtarin näkemykset eroavat toisistaan, mutta hyvin surullista on se, että neuvolalle ohjeistuksia antava erikoistutkija on terveydenhoitajalle usein suurempi vitsi kuin se "juitsari" rekkapenalle.

Tilastot määräävät? - Ilmeisesti. Liikenne on ihmisen terveydelle vaarallisempi kuin neuvola ja tämä näkyy näennäisessä koulutustarpeessa.

Sääliksi käy uusia terveydenhuollon ammattilaisia, jotka keräävät tietoa koulutuksen ulkopuolelta voidakseen toimia uskottavina ammattilaisina, samalla kun vanhempi virkasisko jauhaa työhuoneessaan puutaheinää.

Terveydenhoitaja saa toteuttaa työtään haluamallaan tavalla; terveydenhoitaja voi ilman sanktiota kertoa, että rintamaito vastaa puolen vuoden imetyksen jälkeen sokeripitoisuudeltaan Coca-Colaa, mutta jumalauta, auta armias, jos rahtari ei ole merkinnyt varoituslipukkeita oikein sadan gramman lääkeainepakkauksesta.

https://www.facebook.com/heikki.leppimaki/posts/10206942552337257

torstai 31. maaliskuuta 2016

Apua, miltä mää näytän?

Luin facebook-ryhmään linkitetyn keskustelun, jonka avauspostauksessa kysyttiin, että miten tuleva äiti voisi rakentaa synnytyksestä kauniimpaa - mitkä ovat äidin mahdollisuudet vaikuttaa omaan ulkonäköönsä synnytystilanteessa?

Luulin, että keskustelunavaus on trolli - ehkä olikin, kuka tietää - mutta moni vastaus antoi tietynlaisen kuvan, joka viesti kauneuden olevan myös uuden elämän synnyttämistilassa prioriteetti. Vaikuttavana tekijänä lienee yhä laajemmin elämää hallitseva some-maailma jonka kirjoittamattomiin sääntöihin kuuluu empiirisen tutkimukseni mukaan se, että vauva pitää liittää osaksi sosiaalista mediaa viiden ensimmäisen, kohdun ulkopuolisen, minuuttinsa aikana. Äiti on samassa kuvassa.

Mitä mietin lukiessani? - Mietin, että mitähän vittua?

Ihminen määrittää rajansa. Ihminen määrittää oman ajatusmaailmansa säveltämänä mitä julkaisee oikeasta, yksityisestä maailmastaan verkossa. Harva lienee eri mieltä siitä, että vähemmänkin voisi julkaista.

Puuttumatta enempää kenenkään henkilökohtaiseen ratkaisuun, pohdin, että mitä on kauneus ja kuka sen määrittää?

Kauneus on edelleen samassa kapeassa muotissaan missä se on ollut jo vuosikymmeniä. Kauneuden seurassa kulkee samaa polkua haluttavuus.

Eikö modernissa elämässä pitäisi osata ajatella kauneutta ja muutakin mustavalkoiseksi rytmitettyä maailmaa värikkäämmin?

En puhu vain itseni puolestani, vaan rohkeasti yleistäen kerron, että isän näkökulmasta juuri synnyttänyt nainen on todellisen kauneuden korkeimmalla huipulla - aina omana luonnollisena itsenään.

Sitä kauneutta tuskin läheskään kaikki 367 facebook-kaveria havaitsee ja näin ollen pohdittavan arvoista onkin, että ovatko he kaikki sen kuvan arvoisia?

Oli edellä mainitsemani nettikeskustelu trollausta tai ei, niin siitä huolimatta kapeaan muottiin pantu kauneuskäsitys on surullista totuutta, joka heijastuu usein vanhemmuuteen.

Lukemani perusteella mahdollinen vartalon muodonmuutos toisinaan vaikuttaa imetyspäätökseenkin tai ainakin imetyksen pituuteen.

Imetys saa näkyä tisseissä. Imetys on rintojen ainoa essentiaalinen tehtävä. Keskikaljalta tuoksuva - naisen ihannekuvan Jallusta löytänyt - lipevä baarivonkaaja voi olla eri mieltä, mutta hän ei tiedä sitä, että tissien taakse saattaa verhoutua kahdessa vuodessa yli 500 litraa äidin lapselleen antamaa ravintoa ja mahdollisesti myös muutama litra sairaalalle lahjoitettua vauvanruokaa.

Kauneutta on vaikea käsittää vain yhdenlaiseksi kokonaisuudeksi, mutta kiistattomana faktana pitäisin sitä, että äiti joka käyttää omaa ihmeellistä kehoaan uuden elämän rakentamiseen, on aina helvetin kaunis.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Nolaa rohkeasti itsesi, älä lastasi


Olen kaupan kassajonossa. Takanani odottaa vanhempi, leikki-ikäinen lapsensa touhuaa autokärryissä.

Veikkauspiste ruokakaupan kassan yhteydessä värjää aina muutaman partakarvani harmaaksi.

Veikkauspisteen ansiosta minulla on tovi aikaa kuunnella vanhemman ja lapsen välistä keskustelua.
Oikeastaan se keskustelu on täysin yksipuolista. Korotetulla äänellä. Lapsi kuuntelee, ehkä häpeää - lapsen tavalla.

"Älä potki niitä kärryjä setää päin!"

- Setää, mitä helvettiä? Katson taakseni - kärryn keula on puolen metrin päässä polvitaipeistani. En löydä setää itseni ja kärryjen välistä.

"Älä venkoile, muutkin ihmiset jonottavat rauhallisesti!" - Muut jonottavat ihmiset ovat aikuisia, pitäisikö taaperonkin olla, kaikessa käyttäytymisessään?

"Kuulitko, kassatäti tervehti sinua, muista käytöstavat!" - (Kassa)Täti oli huutajaa luultavasti 20 vuotta nuorempi. Tirsk.

Sedittelystä tai tädittelystä tuskin kukaan loukkaantuu - minä en ainakaan - mutta jäin miettimään, että muistiko vanhempi itse raivoamisensa keskellä tervehtiä tätiä? Entä kuuluuko käytöstapoihin jatkuva lapseen kohdistettu negatiivinen arvostelu?

Muutama päivä tämän jälkeen - siis tänään - tapahtunutta: Vanhempi huutaa pää punaisena arvioni mukaan reilusti alle kouluikäiselle lapselleen "pitääkö sinun aina nolata minut kaupassa?", kysymystään toistaen. Lapsi kävelee murheellisen näköisenä, hiljaa. Tietämättä tapahtuneesta enempää, mietin, että miksi vanhempi nyt nolaa lapsensa kymmenen ihmisen kuullen?

Nämä kovaääniset raivoamiset lienevät ääritapauksia, onneksi, mutta yleisesti stressaantuneilla ja suorituspaineiden kanssa painivilla vanhemmilla on paljon ajateltavaa.

Pienen lapsen kanssa kaupassa käyminen on suoritus. Sosiaalinen paine on suuri - jos et kuuluvasti ojenna lastasi, sinut leimataan ties miksi. Jos et kovaäänisesti huomauta lastasi jokaisesta hyllyjen välissä suoritetusta juoksuaskeleesta tai äänekkäästä ilmaisusta, sinua mulkoillaan. Näin kai ajatellaan.

Haluat pitää huolen siitä, että sinua pidetään rajat asettaneena, hyvänä vanhempana. Tietyllä tavalla ymmärrän.

Mutta mitä minä, vanha setämies, ajattelen asiakkaana?

- Kaupassakäynti on pakollinen suoritus. En ole saavuttamaani ikään mennessä tavannut kauppaa joka saisi oloni viihtyisäksi. Tiedän etukäteen mitä ostan, siksi, että pääsisin mahdollisimman nopeasti ulos - minulle viihtyisämpään ympäristöön. Oloni kaupassa ei voisi olla epämukavampaa; ei, vaikka katonrajasta sataisi niskaani kiljuvia taaperoja.

Taaperon opettaminen aikuisen etikettiin on haastavaa. Esimerkkinä asevelvollisuuttaan suorittava, iso lapsi, on sekin vielä toisinaan haasteen edessä kun yksinkertaista, oikeaoppista toimistokäyttäytymistä pitäisi suorittaa.

Aikuinen, joka vetelin askelin noutaa kahvimaitotölkkiä (mikä sijaitsee poikkeuksetta rakennuksen perimmäisessä nurkkauksessa) ehtii pitkästymään. Huonolla tuurilla sisäänkäynnin läheisyydessä, ennen kuin pääset maitohyllyjen väliin, joudut vielä kuuntelemaan hiusgeeliä hikoilevan Lumon-edustajan puheita siitä minkä takia juuri sinun kannattaisi tarttua tarjoukseen parvekelaseista, vaikka taloudessasi ei edes ole parveketta.  Pahimmassa tapauksessa S-ryhmän myynti-ihminen raiskaa mielesi niin äärimmäiseen tilaan, että maitohyllyn sijaan kävelet suoraan kaljaosastolle.

Onko siis pienen, aktiivisen lapsen turhautuminen ihme?

Huolimatta siitä, että lapsella kärsivällisyys ja kyky ilmaista itseään ei ole vielä kehittynyt, ei lapsen älykkyyttä pidä aliarvioida. Väärällä asenteella vanhempi saa lapsensa inhoamaan lähes päivittäin toistuvia kauppareissuja. Vastaan saattaa tulla tilanne, että huudoitta lähteminen on vaikeaa, varsinkin, jos karkkipussilla ei houkutella.

Ajatukseni takana ei ole näkemys, että lapsen pitäisi antaa kulkea kaupassa kuin porsaan pellossa. Päinvastoin. Lapsen saa kiinnostumaan mistä vain, jopa Roope Salmisen tulevasta keskusteluohjelmasta, jos lapsi saa katsoa sitä omassa roolissaan. Lapsena.

Lapsi haluaa osallistua. Pitää puhua, vaikka lapsi ei vielä näkyvästi ymmärtäisi. Lapselle pitää kertoa jokaisen kärryyn poimitun tuotteen tarkoitus. Lapsi aistii positiivisuuden. Lapsi yleensä kuuntelee, ainakin jos malttaa antaa aikaa. Pienenkin, vielä puhekyvyttömän lapsen kanssa voi rakastavalla asenteella luoda rakentavan keskusteluyhteyden - toisin kuin esimerkiksi mielentilansa valinneen poliitikon kanssa. Kaikesta huolimatta lapsi voi siltikin pitkästyä ja tuoda tunteensa esille - mutta se on lapsen oikeus.

Pienempi paha on antaa lapsen elää julkisilla paikoilla lapsenomaisesti kuin ohjata käskyillä ja komennoilla aikuisen maailmaan.

Sillä, mitä muut ihmiset ajattelevat toimintatavoistasi, ei ole merkitystä. Et tarvitse edessäsi jonottavan, kaljaa ostavan kenopelaajan hyväksyntää.

Lapsesi suhde sinuun ja arkielämään on asia josta sinulla vanhempana on velvollisuus pitää huolta. Samaan aikaan kaupassa asioiva fiksu aikuinen ymmärtää kyllä, että lapsesi on lapsi.

Ymmärtämiseen liittyen kerron vielä kuukausia sitten tapahtuneen tilanteen:

Poikani oli äitinsä kanssa kassajonossa. Syystä tai toisesta johtuva lapsimainen närkästyminen oli ottamassa valtaa. Jonossa seuraavana ollut miesihminen haistoi tilanteen ja varovasti lähti auttamaan. Mies laittoi itsensä likoon, häpeilemättä ryhtyi pelleilemään, lasta viihdyttämään. Lopputulos oli se, että poikani nauroi itkemisen sijaan. Pieni teko, suuri merkitys. Jos tietäisin kuka tämä ihminen on, niin antaisin miehisen halauksen ja tarjoaisin hanasta lasketun Guinnessin, varmasti toisenkin.

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Miehet ovat nössöjä!

Olen lukenut viime päivinä monia isyyteen keskittyviä blogeja ja muitakin aiheeseen keskittyviä kirjoituksia.

Niissä toistuu usein sanoma, jonka mukaan mies on lähtökohtaisesti naisen alapuolella vanhemmuudessa.

Jopa tutkijat väittävät, että miehen on raivattava tie isä-lapsisuhteeseen ja portinvartijana toimii äiti tahtonsa mukaan.

Isät avautuvat omissa yhteisöissään siitä kuinka äideillä on oikeus suorittaa asiat haluamallaan tavalla, mutta isän toimintatapa ja rooli on määrätty. Miksi?

Marja Hintikka Live -ohjelmassa nähtiin taannoin jakso jossa miehet - siis isät - olivat pääosassa. Odotin, että koska äijät avaavat suunsa ja viisaasti todistavat omaa erinomaisuuttaan ja tietämystä. Odotin, että miehet kertoisivat isyydestä, omasta tärkeästä roolistaan. Koko ohjelma oli kuitenkin pääosin lässytystä siitä mitä on olla isä äidin rinnalla. Miksi?

Miehen pitäisi puhua silloin kun miehelle annetaan siihen loistava tilaisuus yleisön edessä.

Mies puhuu liian usein vasta silloin, kun lusikat on jo jaettu ja kiista tapaamisoikeuksista käynnissä. Se puhe on yleensä provokatiivista ja vastakkainaseteltua. Puheen tarkoitus on pitää kiinni isän oikeuksista, mutta todellisuudessa vastakkainaseteltu toiminta on epätoimivaa. Se ei aja isän oikeuksia.

Isän pitäisi tehdä ja toimia rohkeasti omalla tavallaan, tietämyksen kautta. Vanhempien maailma on asenteellinen; vielä tänäkin päivänä neuvolassa tulee vastaan tilanteita, joissa terveydenhoitajan katsekontakti on yksinomaan äidin suuntaan. Isä istuu hiljaa paikallaan - isältä ei kysytä, isää ei havaita.

Isän ei tarvitse, eikä kannata, hyväksyä hiljaista rooliaan. Isän pitää sanoa, että jumalauta, kuunnelkaa minua - olen isä. Olen lapseni vanhempi siinä missä äitikin.

Kerrottu, vanhemmuuteen liittyvä portinvartijateoria, toimii ehkä komediassa ja stereotypioiden ylläpitämisessä ja antaa uskoa isälle, että kaikki me olemme samassa junassa. Lapsemme äidin alamaisia.

Mutta, onko tutkija ajatellut, että miehellä - lapsen isällä - saattaisi olla mahdollisuus vaikuttaa omaan roolinsa?

Otan esimerkiksi raskauden jälkeisen vauva-ajan. Tietoa kerännyt isä ymmärtää miksi on vauvanhoitoon liittyvissä asioissa taka-alalla - vastaamassa perheen tarpeiden täyttämisestä. Tietoa kerännyt isä tietää miksi lasta imetetään.

Tietämätön - ja tietoa hakematon - isä saattaa vesittää täysimetyksen tulkitsemalla kaikki vauvan itkut näläksi ja tekemällä omat perunaratkaisunsa. Tietämätön isä saattaa roikottaa kantorepussa vauvaansa epäergonomisessa asennossa, kuten esimerkiksi erään pikaruokaravintolan mainoksessa.

Oma-aloitteisuutta ja osallistumishalua ei kannata ryssiä idiotismilla, sillä tyhmät ratkaisut eivät herätä luottamusta äidissä.

En ole tutkiva tohtori, mutta siitä huolimatta väittäisin, että suunsa auki saavan, puoliansa faktoilla ylläpitävän ja tietoa keränneen isän polku avautuu usein portittomana, ja se vartijakin on korvattu kannustavalla ja isälle vastuuta antavalla äidillä.

torstai 24. maaliskuuta 2016

Tyttöjä ja poikia, punaista ja sinistä?

Mitä tapahtui eilen? Kerron asiasta ja asiaan liittyvästä.

Kävelen kaksivuotiaan lapseni kanssa kaupassa. Vihannesosastolla samaa tuotetta kärryynsä poimiva, ikäiseni nainen, hymyilee ja lastani katsoen toteaa "ihana takki tytöllä, olimme aikeissa ostaa samanlaisen."

Myötäilen hymyillen.

Olen ollut päättävässä roolissa lapseni vaateostoksiin liittyvissä hankinnoissa alusta alkaen. Olen lapseni pukeutumisesta tarkka, ehkä kriittinenkin. Olin sitä myös lapsena ja nuorena aikuisena kun valitsin omaa pukeutumistani.

Kultaisella 80-luvulla - silloin kun minä olin lapsi - oli tietyt vaatetusliikkeet joiden valikoimasta poimittiin mieluisin kuosi. Poikalapsen kanssa vaateostoksille lähteneellä ei käynyt mielessäkään suunnata katsettaan tyttöjen hyllyä kohti - ei, vaikka lapsi olisi vielä siinä iässä, että päätös pysyisi yksinomaan aikuisella. Lastenvaatteet käsitettiin monesti vain lapsikohtaisena kulutustavarana.

Nykyään on olemassa myös uudempi koulukunta joka käsittää lapsensa vaatettamisen myös omana intohimoisena, rahaa ja aikaakin kuluttavana harrastuksenaan.

Lapsen välikausihaalarista maksetaan mukisematta enemmän kuin mitä kukaan olisi sijoittanut 1980-luvulla tekniseen talvivaatekokonaisuuteen. Modernissa lastenvaatemaailmassa jylläävät tietyt, suositut brändit. Tulevan malliston myyntiintulopäivä on harrastajan tiedossa. Suosituimmat mallit myydään loppuun hetkessä. Vaatteet ovat hinnaltaan suhteellisen arvokkaita.

Mitä järkeä? - Avataan asiaa syvemmälle.

Huolimatta siitä, että vaatteet ovat arvokkaita, ei brändivaateharrastus ole vain pienen, varakkaan piirin hupia. Facebookin kirppis- ja keskusteluryhmissä kirjoittaa tuhansia aktiivijäseniä. Kierrätys on vahvasti läsnä; pieneksi jäänyt vaatekappale vaihtuu usein vaivatta sopivaan. Hyvällä vainulla varustettu ihminen saattaa pukea lapsensa merkkivaatteisiin pienellä budjetilla.

Hintavista lastenvaatteista pidetään huolta käyttöönottopesusta alkaen. Kuluttajat kiinnittävät tarkasti huomiota laatuun. Brändilistassa on monia kotimaisia merkkejä ja toivon mukaan myös valmistusta suunnataan tulevaisuudessa yhä enemmän Suomeen. Valmistajat ovat someaikana varpaillaan ja näin ollen reklamaatioihin vastataan vaikka jälleenmyyjältä ostettu tuote olisi jo kerran - tai kaksikin - vaihtanut omistajaa. Hyväkuntoiset tuotteet ovat kysyttyjä käytettynäkin. Ehjä vaate on aina haluttu ja kuluneestakin maksetaan.

Mutta, mikä parasta: Brändimerkkien valmistajat ovat ajaneet kuviointimallit uudelle aikakaudelle. Kuosit ovat hauskalla tavalla kantaa ottavia, eikä paitoja ja housuja enää liikaa kategorioida poikien ja tyttöjen vaatteiksi.

Vähemmän konservatiivinen - individuaalinen aikuinen - on jo vuosia uskaltautunut koodien ulkopuolelle. Viisi vuotta sitten saatoit jo tavata Jalasjärven höyrymakkarabaarissa vaaleanpunaiseen - yksilöllisellä sinappitahralla merkityn - pikeepaitaan pukeutuneen irtoperän kuljettajan.

Lapsimaailma kulkee jäljessä. Rakenneultrassa toivotaan selvyyttä sukupuolelle, että mummit, kummit ja kaikki muut osaisivat ostaa oikeanlaisia vaatteita - sinisiä tai punaisia. Synnytyssairaalassa vauvat saavat lahjaksi marttojen kutomat hienot pipot ja lapaset... mutta kukaan ei kysy minkä väriset asiakas haluaa.

Aikuiset korostavat lapsensa biologista sukupuolta pukeutumisella ensi hetkestä alkaen. En ymmärrä miksi, mutta samasta syystä vastaantuleva määrittää hetkessä sukupuolen. Pojalla ei voi olla pitkää tukkaa, ei punaista takkia - lapsen on oltava tyttö.

Yhteiskunnassa paine on suuri. Nuorena vietin suuren osan vapaa-ajasta enovainaani seurassa maalla. Ollessani 15-vuotias, saapui tontille saman kylän mies polkupyörällään, nortti huulessa ja kaljakassi sarvilla. Ensimmäiset sanansa olivat "sovitaanko Heikki, että heität ne korvakillinkit helvettiin ja alat juomaan viinaa kuin mies."

Korvakoruista on jäljellä vain muisto. Viinaa on juotu, rekkaa ajettu. Partakin on kasvanut. Huolimatta näistä, uskallan elää tyttö-poika -käsitteen ulkopuolella.

Niin kauan kuin vastaan lapseni pukeutumisesta eikä lapsi itse, pidän pakonomaiset sukupuoleen liittyvät käsitteet kaukana valinnoistani. Suurin osa vaatteista on lapseni sukupuolelle tyypillisiä, mutta en kaihda valita mitään asustetta - kuten housuja tai paitaa - vastakkaiselta hyllyltä jos se mielestäni sopii kokonaisuuteen. Kun unohtaa värirajoitteisen asenteen on valikoima puolet suurempi.

Uskallan isänä elää avoimesti intressieni kanssa. Halutessani keskustella lastenvaatteista, ei minun tarvitse metsästää samanhenkistä miesseuraa. Eikä minua häiritse, jos viiden tuhannen naisen keskusteluryhmässä joku yrittää lyödä leiman otsaani sillä perusteella, että miehelle sopivampi paikka on rasvamonttu.

Toivottavasti tulevaisuus tuo tullessaan modernin asenteen ja pääsisimme irtautumaan tyttöjen ja poikien liikaa toisistaan poikkeavasta maailmasta.

Lopuksi palaan kirjoitukseni alkuun.

Viime syksynä tuttavani avasi keskustelun: "hänestä on kasvanut viehättävä nuori neiti." - Puolitoista vuotta aikaisemmin samainen ihminen onnitteli minua poikavauvan johdosta.

Muistutin, että tämä "viehättävä neiti" on poika - ihan kuin aina ennenkin - siitä huolimatta, että hiuksilla on pituutta ja pico-takin väri punainen. Seurasi kiusallinen tilanne.

Silloin päätin, että jos joku haluaa luokitella pienen poikani tytöksi punaisen takin ja tuuhean tukan perusteella, niin siitä vain.

Viihdearvon takia tosin toivon, että tilanne toistuisi 16 vuoden päästä. Haluan nauraen nähdä, kun keskikaljahyllyjen välissä vastaantuleva keski-ikäinen täti toteaa punaiseen takkiin pukeutuneelle pojalleni "hei, ihana neiti...."


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

AVAUSSANAT

Kirjoitan blogini avaustekstiä, vaikka monta kertaa olin päättänyt, ettei sitä tulisi. Miksi muutin mieleni? - En tiedä itsekään.

Kirjoitan kaksivuotiaan vauhdikkaan poikalapsen isänä.

Isyys ei ollut minulle koskaan itsestään selvyys. Vielä lapseni syntymänkään jälkeen en ollut varma, että miksi minusta tuli isä - mietin, miten tulisin roolistani suoriutumaan.

Kun sain lapseni ensimmäisen kerran syliini, pohdin, että missä on se ainutlaatuinen onnellisuuden tunne, josta kaikki isät aina puhuvat? Siitä hetkestä tähän päivään voisi kirjoittaa tekstiä yhden keskipitkän kirjan verran.

Tarkoitukseni on tulevaisuudessa avata tätä tarinaa ripotellen, omalla tavallani.

Siteeni lapseen lähti kehittymään äidin ja lapsen välisen suhteen kautta. Oli rauhoittavaa katsoa pienen ihmisen ja onnellisen äidin pesimistä. Oli kaunista seurata miten lapsi nukahtaa rinnalle kerta toisensa jälkeen.

Maailmassa on asioita joita ihminen pitää yksinkertaisen luonnollisena ja luulee tietävänsä niistä kaiken tarvittavan, mutta tilanteen tullessa eteen, ihmeellisyys ottaa vallan. Yksi tällainen asia on imetys.

Kaikki tietävät, että vauvoja imetetään, mutta kuinka moni tietää mitä äidin tuottama maito oikeasti on? Mitä on se aine, mikä riittää ainoana ravintona vauvan hurjaan kasvuun ensimmäiseen puoleen ikävuoteen asti? Mikä on se ihmeaine, joka toimii toisinaan lääkkeenäkin, jota voi käyttää vaikka leivonnassa ja joka oikein lantrattuna - uskokaa tai älkää - tekee jopa Jägermeisterista juomakelpoista?

Kiinnostuin imetyksestä, koska se tuntui kaikessa monimuotoisuudessaan polttomoottoritekniikkaa ihmeellisemmältä.

Tämä oli se tie, joka sai minut opiskelemaan lapsen maailmaa ja vanhemmuuden roolia kaikissa muodoissaan.

Teoriajakson jälkeen, runsas vuosi sitten - poikani ollessa niin ikään vuoden ikäinen - jäin koti-isäksi. Siitä alkoi edelleen jatkuva, käytännön harjoitusta sisältävä polku, jossa minä ja lapseni toimimme toistemme valmentajina.

Sen lisäksi, että intohimoisena kirjoittajana tuotan tekstejä omaksi ilokseni, toivon, että niistä olisi iloa ja apuakin samassa sarjassa painiville vanhemmille sekä vanhemmuutta pohtiville - ja miksei muillekin.

Lisään blogiini aiemmin kirjoittamiani muistiinpanoja matkan varrelta, avaan uusia kokemuksiani ja pohdin omasta näkökulmastani ajankohtaisia asioita.